maanantai 4. marraskuuta 2013

Maratonjuttu


Maratonista on kulunut aikaa jo pari viikkoa ja nyt, ennen kuin muistikuvat totaalisesti haalistuvat, on hyvä kerrata Amsterdamin reissun kohokohdat.

Lomille lompsis!

Kuten edellisessä postauksessa totesin, syksy on ollut kiireinen ja pieni lomareissu tuli todellakin sopivaan aikaan. Matkalaukkua pakatessa en vielä oikein osannut ajatella olevani lähdössä kauan odotetulle reissulle, mutta aamulla ajellessamme kohti lentokenttää totesin olevani LOMALLA! Talvirenkaiden vaihto edellisenä iltana osoittautui vaivan arvoiseksi, sillä keli oli jo melko talvinen ja ensiluntakin riitti ihailtavaksi ainakin parin sentin verran.
 
Lähtöaamuna satoi lunta


Hyvinkäältä poimimme kyytiin loputkin lomalaiset. Tankkasimme vielä kupumme täyteen makaronilaatikkoa ennen kuin jatkoimme matkaamme Helsinki-Vantaalle. Lento oli 1,5 tuntia myöhässä, joten kentällä jouduimme odottelemaan hyvän tovin. Aika kului kuitenkin nopeasti ja keskustellessamme lasten ja nuorten liikuntatottumuksista ja – mahdollisuuksista. Tästä lupaan kirjoittaa myöhemmin kokonaan oman tekstin tänne blogiin.
 
Lennon odottelua

 
KLM:n siivin kohti Amsterdamia


I AMsterdam

Schipolin kentältä siirryimme bussilla Mercure-hotellille, josta olin varannut huoneet valmiiksi Ebookersin kautta. Hotelli sijaitsi n. 4 km päässä kisakeskuksena toimivasta olympiastadionista ja 6-7 km päässä keskustasta. Tärkein valintakriteeri oli hinta, mutta kohtuullisen hyvä sijainti oli myös tärkeä. Paikan edullisuuden oli huomannut muutkin, sillä hotelliin majoittui viikonlopun aikana meidän lisäksemme kymmeniä muitakin maratonturisteja. Tämä oli muuten ensimmäinen näkemäni neljän tähden hotelli, jonka henkilökuntaan kuului oma kissa.

Hienoista puitteista emme jääneet sen kummemmin nautiskelemaan, vaan jatkoimme saman tien bussilla keskustaan. Siellä riittikin maalaispojalle ihmeteltävää: kanaaleja, jokilaivoja, tavarafillareita, kivirakennuksia, huumeita ja kauniita naisia. Pilvenpolttajia tuli vastaan tuoksuista päätellen melko usein ja kokaiiniakin meille yritettiin kaupata. Tarvitsimme kuitenkin huumeiden sijasta ruokaa, joten marssimme lasagnelle jonnekin italialaiseen ravintolaan. Ilta oli jo aika pitkällä ennen kuin maltoimme jättää keskustan ihmeet taaksemme ja poistua ruokakaupan kautta hotellille. Päällimmäisenä päivästä jäi mieleen ystävälliset ihmiset ja runsas polkupyörien määrä. Päätimmekin seuraavana päivänä jatkaa kaupunkikierrosta maan tavan mukaisesti polkupyörillä.


Olympiastadion



Museo jonka lävitse juoksureitti kulki
 

Hollantilainen pyöräilykulttuuri

Aamupalan jälkeen kävimme vetäisemässä juoksulenkin. Vatsani mielestä järjestys olisi saanut olla toisinpäin. Kova pistos haittasi vetojen tekemistä, joten tyydyin lähinnä rentoon juoksenteluun. Matkalla meitä tuli vastaan ainakin yksi lehmä tai mikä lie sonni ja jotain pienempiä elukoita – noin 5 kilometrin päässä keskustasta! Eläinten paimentaminen keskustan liepeillä taitaa olla myös maan tapa, sillä muistan pari vuotta sitten edellisellä Hollanninreissulla kohdanneeni Stellendamin kaduilla kukkoja. Pienestä pistoksesta huolimatta harjoittelujaksoni viimeinen juoksulenkki tuntui oikein hyvältä. Olin ollut hieman huolissani vasemmasta pohkeesta, joka kramppasi noin viikkoa aiemmin keskellä yötä. Venyttely, ravistelu ja treenamisen keveneminen olivat auttaneet, eikä pohkeessa enää tuntunut kireyttä – Hieno homma!

Lenkin jälkeen vuokrasimme fillarit ja lähdimme sotkemaan pitkin bike laneja kohti kisakeskusta. Siellä kiersimme nopeasti messuosastot ja kuittasimme kilpailunumerot. Muutaman suomalaisenkin bongasimme ja vaihdoimme pari sanaa mm. Matti Rauman (Turun Urheiluliitto) kanssa. Hauskana yksityiskohtana messukierroksesta jäi mieleen vaimoni puhelinsoitto… Vaimon soittamat puhelut ovat kaikki ikimuistoisia jo sinänsä, mutta erityisen tästä teki se että ympärillä ollut porukka alkoi viheltää puhelimessani ollutta Kill Bill –soittoääntä. Viheltely jatkui pitkään vielä puhelimeen vastaamisen jälkeenkin.

Pyörällä kohti keskustaa (maratonreitti n. 37 km kohdalla)


Kisaexpot ovat kaikissa isommissa maratoneissa samanlaisia, joten emme jääneet hallille tupeksimaan. Lähdimme maratonkartan avulla suunnistamaan kohti keskustaa ja ajatuksenamme oli samalla tutustua osaan reitistä. On ihan hyvä olla jonkinlainen käsitys varsinkin reitin loppupäästä. Ajellessamme reittiosuutta 42-35 psyykkasin itseäni jo etukäteen raskaita viimeisiä kilometrejä varten. Onneksi siihen ei osunut mitään raskaita nousuja tai muuta ikävää, niin kuin ei tosin koko reitille muutenkaan. Amsterdamhan on tunnettu tasaisesta alustastaan ja kovista ennätysajoista.

Päivän aikana tuli poljettua aivan liian paljon. Matkaa emme mitanneet, mutta jos liikkeelle lähdimme noin klo 11 ja hotellille palasimme 22.30, niin kyllä siinä vähintään yhden maratonin verran tuli sotkettua. Mutta ei harmita kyllä yhtään… Jos pyöräillessäni tunsin ajelevani ehkä koko siihenastisen elämäni vaikuttavinta lenkkiä. Olen kyllä liikkunut PALJON yksi-, kaksi- ja kolmipyöräisillä fillareilla kisoissa ja huvikseen, mutta osallisuus tähän upeaan pyöräilykulttuurin yhtenä pyöräilijänä muiden joukossa oli jotain uutta ja sykähdyttävää. Amsterdamissa pyöräilijä on kuningas: Tuntuu että koko katusuunnittelu on tehty pyöräilyn ehdoilla. Kaikkien katujen laidassa kulkee oma pyöräkaista ja jopa vanhoihin kiviportaisiin on tehty luiskat pyörän taluttamista varten, jos on siirryttävä tasolta toiselle. Tuntui siltä että Amsterdamissa kaikki pyöräilivät; mummot, papat, pissikset ja pukumiehet. Äidit kuljettivat lapsiaan ja ostoksiaan pyörillä ilman mitään ongelmaa. Kyytiin mahtui hyvin yksi muksu ritsille, toinen tangolle ja etulaatikossa saattoi vielä istua pieni koira. Ns. tavarafillareita oli paljon, mutta suurimmalla osalla menopelinä oli ihan perusvehje - Mustaksi maalattu tai ruosteinen putkikameli, johon oli kiinnitetty joku limukori. Me maksoimme pyöriemme vuokrasta 15e/päivä, mutta seuraavalla reissulla käyn kyllä ostamassa jostakin oman pyörän ja lukon – niistä pääsee varmasti eroon kun loma loppuu! Vaikka pyöriä oli paljon, niin yksi asia loisti kuitenkin poissaolollaan - nimittäin pyöräilykypärät… Näin kypäriä ainoastaan maratonpäivänä kaupungin laidalla ajelleilla maantiepyöräilijöillä. Jos voisin, niin taikoisin Hollannin pyöräilykulttuurin myös Suomeen, mutta samalla hoitaisin kaikille pyöräkypärän päähän. Se on tärkeä kapistus, uskokaa pois... Tein itse vakaan päätöksen kypärän käytöstä noin kolme hoitamaani kallonmurtumaa sitten!




Race day!

Kisa-aamuna heräsimme jo 6 maissa syömään aamupalaa, jotta ruoka ehtisi laskeutua ennen starttia. Aikaa olisi ollut ottaa vielä vaikka pienet torkutkin, mutta kisajännitys vei voiton ja ryhdyin hoitamaan lähtörituaaleja. Itse teippaan ihoteipillä aina kaikki varpaat, sekä akillesjänteiden alaosan. Lisäksi teippaan sykemittarin vyön kiinni nännien kohdalta, vaikka minulla ei nännihiertymiä koskaan ole tullutkaan. Muita pakollisia lähtövalmisteluja ovat numerolappujen kiinnitys, geelien ja muiden tilpehöörien pakkaaminen, kenkien nauhoitus ja jatkuva vessassa ravaaminen. Edellisinä päivinä vessareissujen syynä on ykkösasia, mutta kisa-aamuna enemmänkin kakkosasia. Jännitys ja kahvi tekevät tehtävänsä ja suoli tyhjenee turhasta painolastista – ihan hyvä niin.

Valmiina starttiin


1.5 tuntia ennen starttia lähdimme muiden kanssa respan ohjeiden mukaisesti bussipysäkille, josta bussin piti mennä stadionin suuntaan. Bussi tulikin pian, mutta kuski sanoi että reitti on vaihdettu, koska tiet on suljettu maratonin vuoksi. Harmitti, mutta aikaa ei ollut asian vatvomiseen. Päätimme ottaa lennosta taksin ja onnistuimmekin muutaman yrityksen jälkeen sellaisen saamaan. Maratoonareita auto täyteen ja stadionin suuntaan niin pitkälle kuin suinkin. Eipä taksillakaan päässyt perille, mutta yhden kilometrin jaksoi kyllä kävelläkin.

Stadionin ulkopuolella tapasimme polkupyörällä paikalle tulleen Riku-Pekan, joka pitkittyneen flunssan vuoksi päätti jättää juoksun väliin. Sen verran hyvässä kunnossa Riksa kuitenkin oli, että hän pystyi kiertämään reitin varrella polkupyörällä ja samalla toimimaan huoltajana. Yhdessä vielä huusimme pakolliset sotahuudot ja kertasimme huoltopisteet. Kun starttiin oli aikaa noin puoli tuntia, lähdimme jonottamaan stadionille päin. Ruuhka oli melkoinen ja hetken jo tuntui siltä, ettemme me millään ehdi lähtökarsinoihin ennen starttia. Kun vartin jonottamisen jälkeen pääsimme aidoilla tehdyn pullonkaulan läpi, alkoi jono vetää ja pian olimmekin stadionilla. Tungos loi tunnelmaa, mutta itse en ehkä ahtaisi sellaista väkimäärää suljetulle kentälle.

Kauan emme stadionilla ehtineet hermoilla, kun lähtölaukaus jo pamahti. Lähtöviivan ylittämiseen meni vielä pari minuuttia, vaikka itsekin lähdin melkein kärkijoukoissa. Takakaarteessa pääsin kuitenkin jo juoksemaan, eikä ruuhka merkittävästi vaikuttanut alkuvauhtiin. Olin asettanut itselleni ehdottomaksi tavoitteeksi juosta vihdoin maratonin alle 3,5 tunnin, mikä edellytti vähintään 5 minuutin kilometrivauhtia. Luotin vauhdinpidossa lähinnä omaan juoksutuntumaan. GPS tuntui näyttävän hieman liian kovaa vauhtia, mutta sitäkin vilkuilin välillä. Käytän syke- ja matkamittareita lähinnä harjoituksissa, mutta kisoissa luotan enemmän fiilikseen. Fiilis osoittautuikin oikeaksi, kun 5 kilometrin kohdalla sykemittariin oli kertynyt melkein puoli kilometriä ylimääräistä matkaa. Mittarin vauhti tasoittui matkan edetessä, mutta päätin kuitenkin luottaa lähinnä omiin jalkoihin, kelloon ja kilometrimerkintöihin.

Vaikka juoksu sujui ihan kivasti, niin 5-10 km kohdalla oikeassa reidessä ja vasemmassa pohkeessa tuntui pientä kiristystä. Kaikki oireet maratonilla pistävät aina hieman jännittämään, niin tälläkin kertaa. Muutama vuosi sitten Tukholmassa alkoi nivuseni vaivata n. 15 km kohdalla eikä kipu helpottanut kuin vasta viikko maratonin jälkeen... Silloin viimeiset 27 kilometriä olivat yhtä tuskaa. Onneksi tällä kertaa kireydet hävisivät ja pääsin nautiskelemaan juoksusta täysin palkein. Aina välillä juttelin juoksukavereiden kanssa muutaman sanan ja taputtelin innokkaalle yleisölle. Myös työvuorossa olevia palomiehiä bongasin katsojien joukosta. Vauhdissa ehdin hyvin esittäytymään suomalaiseksi kollegaksi ja yläfemmojen jälkeen matka taittui taas entistä keveämmin. Puolitaipaleeseen saakka 5 km väliajat olivat 23:12, 23:40, 23:12 ja 23:10. Puolikkaan väliaika 1:38,19 sisälsi jo hyvin hiipumisvaraa loppuun. Mistään hiipumisesta ei ollut kuitenkaan merkkiäkään, joten päätin hieman kiristää vauhtia. 30 saakka juoksu kulki kuin unelma… Menin iso flow-vaihde päällä ja hymy ylettyi varmasti korvasta korvaan. Vauhdin kasvaessa aloin ohittelemaan muita juoksijoita, mikä luonnollisesti tuntui myös hyvälle. 30 km:n väliaika oli 2:17,52 ja silloin tiesin juoksevani uuden ennätyksen, ellei totaalista simahtamista tulisi viimeisellä kympillä.

Pysähdyin alusta saakka jokaisella huoltopisteellä ja hyödynsin palveluja koko rahan edestä. Otin aina valmiiksi suun täyteen Maximin energiageeliä jonka huuhdoin alas kuntojuomalla ja kupillisella vettä. Jos pisteellä oli banaaneja, niin popsin myös niitä. Vaikka keli ei ollut mitenkään helteinen, niin jäähdyttelin pääni aina myös kylmällä sienellä. Alkumatkasta käytin ns. magnesium-geelejä ja viimeisellä kympillä guarana-geelejä. Viimeistä vitosta varten mukana oli myös Squeezyn punainen geeli, josta olen usein saanut puhtia suorituksen loppuun. Vatsa toimi koko matkan ongelmitta ja uskon että hyvä energian saanti oli yksi tärkeä syy helppoon matkantekoon. Uskon kuitenkin että vähintään yhtä tärkeää, kuin mukana kannetut energiageelit, oli pieni merisuolapussukkani. Siitä otin kiteitä kielen alle tasaisin väliajoin puolikkaan jälkeen, eikä jalkoihin tullut koko matkan aikana yhtään kunnon kramppia! Tulen varmasti kantamaan merisuolaa mukana myös tulevaisuudessa…

Usein puhutaan muurista, joka maratoonareilla tulee vastaan n. 28-32 km kohdalla. Minulla ei varsinaista muuria tullut koko matkan aikana. Toki tossu alkoi painaa ja vauhtikin hieman hidastui, mutta fiilis oli miljoona kertaa parempi kuin aikaisemmilla maratoneilla. 37 km:n kohdalla Riksa kertoi reitin varrelta, että 3:15 jänikset olivat menneet hetki sitten. Hän lähti minua pyörällä kannustamaan kiriin, mutta parin sadan metrin jälkeen rengas puhkesi ja jouduin jatkamaan yksin. Vaikka varsinaista muuria ei matkalla ollutkaan, niin juuri ennen Riksan tapaamista oli kuitenkin se rankin hetki. Kaverin kannustukset antoivat kuitenkin ihmeellisesti voimaa ja ehkä asiaan vaikutti myös se punainen geeli. Tuntui uskomattoman hienolta juosta viimeisiä kilometrejä tuttua reittiä pitkin kohti stadionia. Matkalla olin jo muuttanut tavoitteekseni juosta alle 3:20, mutta nyt olin menossa jo lähes aikaan 3:15. Stadionia lähestyessämme väkeä oli molemmin puolin katua ja kaikki hurrasivat. Meteliä lisäsivät vielä ambulanssit ja poliisit, jotka ajoivat pillit vinkuen kohti stadionia. Syykin selvisi pian – 500 metriä ennen maalia oli maahan lyyhistynyt mies, jota elvytettiin jo ensihoitajien toimesta. Surullinen muistutus siitä, että vuosittain maratoneille myös kuolee ihmisiä. Pitkä juoksu on todella raskas koetus elimistölle ja esim. flunssaisena juokseminen voi aiheuttaa sydänlihaksen tulehduksen ja jopa sydänpysähdyksen. En tiedä tämän elottomuuden syitä, sillä en jäänyt katselemaan. En olisi varmasti päässyt edes kyykkyyn ja ensihoitajatkin olivat jo kohteessa, joten ei ollut mitään syytä pysähtyä. Juttelimme tilanteesta vauhdissa muutaman sanan muiden juoksijoiden kanssa, mutta jatkoimme kaikki matkaa. Stadionille päästyäni aloin vielä kiristämään vauhtia ja viimeiset 100 metriä juoksin niin kovaa kuin jaloista irtosi... ja irtosihan sieltä! Yleisöltäkin irtosi hienot kannustukset kun ylitin maaliviivan nettoajassa 3:15,17.

Loppukirin ansiosta reidet hieman kramppasivat, mutta nyt ei enää todellakaan harmittanut. Venyttelin varovasti jalat kävelykuntoon ja kävin pokkaamassa komean mitalin kaulaan ja muovipeitteen hartioilleni. Kuljin maalialueelta eteenpäin kavereitani etsien. Heitä ei kuitenkaan näkynyt, joten jäin stadionin portin läheisyyteen nojailemaan aitaa vasten. Katselin maaliin tulevia juoksijoita ja kuuntelin selostajan hehkutusta… Olin kliseisesti sanottuna ”väsynyt, mutta onnellinen”… niin onnellinen, että olo tuntui melkein haikealta. Mieleen tulivat yksitellen kaikki syksyn aikana juostut lenkit – Ne jotka olin juossut sateisina syysaamuina ennen työpäivää, ne jotka juoksin maantien laidassa pienessä pakkasessa myöhään illalla, ne jotka juoksin lasteni kanssa aurinkoisella urheilukentällä. Kukaan ei sitä siellä huomannut, mutta täytyy tunnustaa että silmät kostuivat kyynelistä. Monta vuotta olin tavoitellut onnistumista maratonilla, mutta harvoin olin edes päässyt juosten maaliin. Urheilu on iloa ja surua, onnistumisia ja pettymyksiä... Nyt oli minun vuoroni onnistua!

Metallia



Havahduttuani mietteistäni jatkoin kavereideni etsintää, mutta lopulta totesin homman mahdottomaksi. Olimme olleet aamulla niin täpinöissämme, ettemme sopineet mitään tapaamispaikkaa. Vuokrasin eräältä pariskunnalta kahdella eurolla puhelimen ja soitin vaimolle kotiin. Pyysin häntä soittamaan Riksalle ja kertomaan että olin päässyt maaliin ja lähden kävelemään hotellille. Ajattelin että kävely tekisi jaloille hyvää, enkä jaksanut märissä vaatteissa enää paikallanikaan odottaa. Niinpä kävin hakemassa vielä kupillisen kuntojuomaa ja lähdin mitali kaulassa ja muovinpala hartioilla käppäilemään kohti hotellia. Matkalla eksyin ja käveltävää tuli lopulta noin 5 km. Hotellilla latasin kylpyammeen täyteen kuumaa vettä ja lilluttelin siellä kuin keitetty rapu. Teipit lähtivät liuotuksen jälkeen irti ja totesin että kynnet näyttävät normaaleilta eikä jaloissa ole rakkoja. Kylpemisen aikana kaveritkin tulivat takaisin ja heti alkoi kova spekulaatio päivän tapahtumista. Heidän aikoihinsa (2:55 ja 3:01) on minulla vielä pitkä matka, mutta nyt kuitenkin tiedän, ettei se kolmen tunnin alittaminenkaan täysin epärealistinen haave ole.


Juoksun statistiikkaa.. suora linkki löytyy täältä
Aktiivinen palautuminen

Spekuloinnin lomassa kiskoimme taas farkut jalkaan ja aloimme tehdä lähtöä takaisin kaupungille. Eihän me Amsterdamiin tultu hotelliin löhöilemään. Tällä kertaa bussikuski lupasi viedä meidät kaupunkiin asti, vaikkakin kiertoreittiä koska kaupungissa on jokin maraton… Ihme tapahtumia sellaiset, kun bussitkaan eivät pääse kulkemaan!! Keskustan liepeille asti jaksoimme istua kyydissä, mutta sitten vauhti hiipui ruuhkien vuoksi niin hitaaksi, että päätimme mennä loppumatkan jalan. Kävellessämme tapasimme ruotsalaisen muusikon, jonka kulki kanssamme melkein keskustaan saakka. Monet hauskat keskustelut alkoivat reitin kysymisestä, niin tämäkin. Juttelin viikonlopun kanssa useamman ”vieraan” ihmisen kanssa, mitä Raumalla kuukaudessa. Argentiinalaisesta pihviravintolasta kävimme tankkaamassa lihasten palautumiselle tärkeitä proteiineja ja jatkoimme iltaa kaupungilla kierrellen. Kaupat, kahvilat, vohveliravintolat, kuuluisat kadut ja muut nähtävyydet tulivat tutuiksi espanjalaisen kaverin toimiessa oppaanamme. Yön lähestyessä hyvästelimme ja palasimme kai jostain pohjois-Amsterdamista raitiovaunulla takaisin keskustaan. Vielä yökaupan kautta kävimme hakemassa ruokatäydennystä ennen kuin palasimme hotellille. Uni tuli raskaan päivän jälkeen nopeasti. Viimeisinä ajatuksina taisin ihmetellä miten jalat voivat olla vielä niin hyvässä kunnossa…
 



 

Takaisin härmään

Kohtuullisessa kunnossa jalat olivat vielä aamullakin, mutta lenkin päätin jättää väliin. Eikä enää olisi ollut aikaakaan, sillä nukuimme melko pitkään. Pakkasimme tavarat, söimme eväät ja suhasimme hotellin omalla taksilla kentälle. Schipol on aika paljon Helsinki-Vantaata isompi, mutta oikea terminaali ja portti löytyivät ja pian olimme jo koneessa matkalla kohti kotia. Suomessa odotti pimeys ja pakkaskeli, mutta kiva oli kuitenkin tulla takaisin. Ennen kuin porukkamme hajaantui omille teilleen, oli jo alustavat suunnitelmat seuraavasta reissusta tehty! Ilta oli kääntymässä yöksi kun viimein marssin rennoin jaloin kotiin vaimon ihmetellessä. Onneksi oli mitali ja tuliaisia tuomisina, muuten kotona ei ehkä olisi uskottu että olin käynyt juoksemassa maratonin.