Maratonraportti triahtlonista
Näin joulun alla kylmän myrskytuulen puhaltaessa ulkona on mukava palata muistoissa viime kesään ja sen lämpimimpiin hetkiin heinäkuun lopussa. Tuolloin osallistuin ensimmäistä kertaa Finntriathlonin järjestämään legendaariseen Joroisten puolitriathloniin. Tässä hieman tarinaa Joroisten puolimatkasta, sekä siihen valmistautumisesta.
Triathlonkärpäsen puraisun jälkeen olen päässyt paitsi treenaamaan uintipyöräilyjuoksua, niin myös kilpailemaan leikkimielisesti muutaman kerran. Ennen Joroisten kisaa olin osallistunut
Narvitriathloniin 2013,
Nastolan perusmatkaan 2013, sekä Narvitriathloniin 2014. Joka reissulla olen oppinut jotain tästä hienosta lajista, eikä Joroisten kisa tehnyt poikkeusta säännöstä. Varsinkin kisaan valmistautuessa tuli vastaan paljon uusia asioita, joten kirjoittelenkin tässä raportissa kisavalmisteluista varmaan yhtä paljon, kuin itse urheilusuorituksesta.
Ilmoittautuminen
Syksyllä 2013 kännykän kalenteriin asetettu hälytys muistutti minua Finntriathlonin puolimatkan kisan netti-ilmoittautumisen alkamisesta. Kaverini oli vinkannut, että ilmoittautuminen kannattaa jo muutaman viikon sisällä nettilinkin auettua, sillä kilpailun suosio on ollut nousussa. Päätin hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä samantien... Onneksi, sillä kilpailu täyttyikin ennätyksellistä vauhtia - alle vuorokaudessa. Suosio taisi yllättää myös järjestäjät, sillä ilmoittautumisjärjestelmästä loppui potku kesken ja sivut tökkivät pahasti. Monet olivat epävarmoja siitä olivatko päässeet mukaan listalle ja keskustelu netissä kävi kuumana.
Valmistautuminen
Talvi ja kevät kuluivat treenaillessa ja varsinkin uinti- sekä pyöräilykunto paranivat mukavasti. Kesäloman myötä valmistautuminen kuitenkin hieman lässähti... Loma kului pääasiassa riippumatossa löffäillen ja lapsia hoitaen. Kisaviikolla innostuin vielä mökillä syömään grillillisen lihaa eri muodoissa, mikä osoittautui huonoksi ideaksi. Tavara ei lähtenytkään normaalisti kiertoon, vaan jäi jonnekkin suolen mutkaan muhimaan. Vatsa tuntui ja näytti siltä että olisin vähintäänkin viidennellä kuulla raskaana,
Alunperin tarkoituksena oli lähteä reissuun treeni/työkaverin kanssa, mutta hänelläkin oli valmistautumisessa omat ongelmansa ja hän päätyi perumaan osallistumisensa. Itse päätin reissuun kuitenkin lähteä ja ilokseni koko perhe lupautui lähtemään mukaan.
Joroinen kutsuu
Lähtöpakkaaminen on aiemmin aiheuttanut hieman stressiä, mutta muutaman kisan kokemuksella se sujui jo mukavasti. Kun kalusto oli kasassa ja niin suuntasimme karavaanin kohti itää ja piiiitkän ajomatkan jälkeen saavuimme lopulta Joroisiin. Matkalla olin soitellut paikalliselle paloasemalle siinä toivossa että vaunun voisi parkkeerata heidän tontilleen, mutta tilaa ei valitettavasti pienen aseman pihalta löytynytkään. Camping-alueelta ilmoitettiin savolaisen lupsakkaan tyyliin, että "kyllähän tiällä on hyvinnii tillaa, mutta teiän pittää uotella iltaan koska riatlonikisojen vuoksi tiet on sulujettuina". Tiesulkujen vuoksi ajoimmekin ensin vaunun kanssa Joroisten keskustaan hakemaan kisakeskuksesta vaihtopussukoita, kisanumeroita ja muuta tarpeellista tilpehööriä. Tämän jälkeen odottelimme vielä hetken aitojen takana ennen kuin pääsimme ajamaan muutaman kilometrin päässä olevalle leirintäalueelle. Alue vaikutti melko askeettiselta, mutta palvelu oli erinomaista, eikä hintakaan päätä huimannut. Sopivan paikan löydyttyä leiri oli nopeasti pystyssä ja pian olimme jo syöneet ja muksut pulikoivat Valvatusjärvessä tuhansien simpukoiden seassa.
Kisavalmistelut
Joroisten kisassa haasteita valmistautumiseen (ja kisojen järjestämiseen) aiheuttaa se, että lähtöpaikka ja kisakeskus (jossa T2 ja maali sijaitsevat) ovat eri paikassa. Niinpä jouduinkin lähtemään uudestaan autolla keskustaan viemään juoksukamoja vaihtopaikalle. Lisäksi kävin kuuntelemassa pakollisen kisainfon ennen kuin palasin takaisin leiriin. Kello oli jo paljon joten jouduin jatkamaan suoraan pyörän katsastukseen. Fillarin katsastajana toimi tuttu kaveri. Rauman Intersportin kauppias Lassi Ikonen, joka on itsekin innokas pyöräilijä. Hän tsekkasi kypärän, jarrut sekä kisanumerot ja toivotti rutkasti kilpailuonnea. Jätin pyöräni telineeseen kaltaistensa joukkoon, enkä muuten koskaan ole nähnyt yhtä montaa kilpapyörää samalla kertaa. Siinä oli aikamoinen omaisuus hiilikuidun, teräksen ja kumin muodossa kentällä.
Lähtöpaikalta oli leiriin noin puolen kilometrin matka, mutta kävin vielä matkalla selvittelemässä missä raviradan parkkipaikka sijaitsee. Leirintäalueelta ei nimittäin olisi kilpailun aikana autolla mitään asiaa pois tiesulun vuoksi. Parkkis löytyi ja köpöttelin vaunulle, jossa vielä oli edessä pieni yöuinti, teippaukset ja iltapala. Mietin että aika säätöä... Olo tuntui väsyneeltä jo pelkästään järjestelyjen vuoksi. Ja masu oli tukossa edelleen.
Vaikka fiilis illalla olikin väsynyt, niin aamulla näytti jo paremmalta. Keli vaikutti hyvältä ja turvoksissa olevaa vatsaa lukuunottamatta, kaikki tuntui olevan kunnossa. Koska leirintäalue sijaitsi lähellä lähtöpaikkaa, ei meillä ollut mitään kiirettä vaan saimme hoitaa aamutoimet rauhassa. Söin aamupalaksi muroa, vaaleata leipää, kahvia ja kuntojuomaa. Kävin vielä viemässä autonkin raviradalle ennen teiden sulkemista ja silti jäi hyvin aikaa ennen starttia. Loppuun asti pohdin mikä olisi paras tapa hoitaa pyöräilyn juomahuolto. Minulle oli kisainfossa tullut yllätyksenä, että huoltopisteistä saa valmiiksi täytetyt pullot tyhjien tilalle. Päätin että täytän ennen lähtöä aeropullon omalla kuntojuomalla ja otan matkalta lisää juotavaa kun tankki tyhjenee. Näin saan muutaman uuden juomapullon eikä tarvitse kuljettaa ylimääräistä juomaa (painoa) mukana koko matkaa.
Lähtöpaikalle
Hyvissä ajoin ennen starttia lähdimme kävelemään uinnin lähtöpaikalle. Keli lämpeni kovaa vauhtia ja vaikka oli vielä aamupäivä, niin lämpötila taisi olla jo yli 25 astetta. Kävin kiinnittämässä juomapuollon pyörään ja viemässä vaihtopussukan rekkiin odottamaan. Kun lähtöön oli noin puoli tuntia päätin aloittaa varuisteiden pukemisen. Uimalakkia ei kuitenkaan löytynyt mistään, vaikka juuri ennen lähtöä olin sitä vielä vaunulla pyöritellyt käsissäni! Ei auttanut kuin lähteä nopeasti leirintäalueelle sitä hakemaan. Lakki löytyi onneksi vaunusta ja juoksin takaisin alueelle. Tulipahan samalla hoidettua asianmukainen alkulämmittely. Lähtöpaikalla sain kuulla perheeltäni hieman kuittailua tavaroiden hukkaamisesta. On kuulemma joskus aiemminkin käynyt samoin?
Nyt ei enää ollut pahemmin aikaa odotella, vaan märkäpuku piti vetää nopeasti niskaan, etten myöhästyisi lähdöstä. Puvun repiminen hikisen kropan päälle oli hieman tuskaista, mutta selvisin siitä jotenkuten neopreeniä rikkomatta. Onneksi oli muovipussi varattuna hihojen ja lahkeiden pukemisen helpottamiseksi. Jännitys alkoi jo hieman nousta, mutta vielä muistimme sentään ottaa perhekuvan ennen kuin suunnistin odotuskarsinaan. Vaihtovaatteet jätettiin vielä pussukassa rekka-autoon, jotta maalissa olisi jotain kuivaa päälle pantavaa.
Kilpailuun lähetettiin ensin kovimmat menijät ja tämän jälkeen ikäryhmät portaittain. Vilahdukselta pääsin näkemään myös pääministeri Stubbin rannassa ennen starttia. Vaikka kisan jälkeen hän paljon saikin kuraa twiittailustaan, niin itse kyllä arvostan hänen antamaa esimerkkiä... Niin urheilukentillä, Twitterissä, kuin politiikassakin. Uskon ettei triathlon olisi Suomessa saavuttanut tällaista suosiota ilman Stubbin lobbausta.
Tulppa ja startti
Ennen kuin itse pääsin veteen, sattui lähtöalueella vielä yksi hauska tapaus. Norkoilin odotusalueen ja lähtöalueen välisellä aidalla, kun lähtövuorossa olevan ryhmän kilpailija sanoi minulle, että hänellä taisi korvatulppa solahtaa vähän liian pitkälle. Vilkaisin korvaan ja totta tosiaan... Sieltä pilkotti vain pieni silikoninen tappi. Yritin saada siitä sormilla otetta, mutta turhaan. Tappi oli niin syvällä ettei siitä saanyt edes kynsillä kiinni. Otin maasta avuksi kaksi puutikkua ja yritin käyttää niitä pinsetteinä. Nyt sain jo otteen, mutta tulppa oli niin tiiviisti korvassa etten useista yrityksistä huolimatta saanut sitä vedettyä pois. Katsomon puolelta seurattiin tätä operaatiota kiinnostuneena ja joku nainen tarjosi instrumentikseni hiuspinniä. Pinnin avulla sain lopulta riittävän tiukan otteen tulpan päästä ja sieltä se lopulta lumpsahti esille koko komeudessaan. Tulppa oli niin iso, että oli varmasti painanut aika tiukasti tärykalvoa vasten. Kun sain tulpan irit tämä itselleni tuntemattomaksi jäänyt triatleetti huokaisi helpotuksesta, kiitti ystävällisesti, veti lakin päähänsä ja säntäsi muiden mukana järveen. Toivottavasti kisasi sujui hyvin :)
Uintiosuus
Tuon korvatulppaoperaation myötä unohdin oman jännitykseni ja pienen kastautumisen jälkeen odottelin levollisena starttikäskyä. GPS:n olin laittanut päälle jo aikaisemmin ja muutamasta aikaisemmasta mokasta johtuen odottelin lähtökäskyä sormi kellon start-napilla. Lähtöpaikan valitsin ryhmän keskivaiheilta. Uinti on ehdottomasti heikoin lajini triathlonissa ja tavoitteeni oli puolimatkalla selvitä siitä edes jotenkin kunnialla. En siis lähtenyt hätiköimään, vaan yritin rauhassa uida omaa uintia. Tämä onnistui oikeastaan aika mukavasti... Tuntui itseasiassa mukavalta olla vihdoin vedessä helteisen odottelun jälkeen. Alkumatkasta oli ahdasta niin kuin aina, mutta sekaan mahtui hyvin eikä mitään haavereita päässyt tapahtumaan. Itse uin vaparia ja niin onneksi muutkin. Välillä jouduin hieman vaihtamaan rytmiä, kun oma hengitystahti tuntui olevan synkronoituna vieressä olevan kaverin läiskyttelyyn. Ensimmäisen suoran puolivälin jälkeen alkoi tilaa olla jo enemmän. Välillä joku tuli rinnalle ja välillä jopa itsekin ohitin kanssauimareita. Ekalla kääntöpisteellä vilkaisin kelloa ja olin muistaakseni ihan tyytyväinen vauhtiin. Takasuoralla, noin kilometrin kohdalla, alkoi näkymään edellisen ja seuraavan ryhmän uimareita. Nopeimmat torpeedot menivät vaparilla heittämällä ohi ja itsekin jouduin katsomaan linjoja etten uisi hitaampien päälle. Sammakkouimareiden ohituksissa meinasin saada muutaman kerran kantapäästä, mutta tuurilla selvisin ilman tyrmäystä. Viimeisen käännöksen loppusuoralle otin ihan poijun vierestä. Pyrin muutenkin mahdollisimman suoraan ja lyhyeen uintireittiin. Jännä huomata miten helposti suunnasta voi erehtyä. Välillä joku ui melkein 45 asteen kulmassa sivuun suoralta reitiltä. Onneksi apupoijut ja ryhmä auttavat hyvin suunnan pidossa, jos niitä vain huomaa hyödyntää. Loppusuoran puolessa välissä sain osuman sammakkopotkusta, mutta onneksi vain olkapäähän. Pian rantaan oli enää viisikymmentä metriä. Näin ihmisiä mutta en kuullut mitään, koska korvat olivat tukossa. Lähellä rantaa luulin että jalat ottaisivat jo pohjaan, mutta olikin vielä syvää. Seuraavassa kisassa pitää uida niin pitkään että pohja näkyy tai tuntuu. Nousin ylös vedestä, hain kassin mukaan ja säntäsin vaihtoalueelle. Matkalla riisuin lakin ja tulpat pois, valitsin vapaan kohdan alueelta ja heitin kamat maahan. Puku on helpompi riisua, kuin pukea ja vaihto sujui hyvin. Pyyhin pyyhkeellä jalat kuivaksi, vedin sukat ja kengät jalkaan sekä kypärän ja lasit päähän. Kompressiosäärystimet minulla olikin puettuna jo valmiiksi märkäpuvun alle.Vaihto meni mielestäni ihan hyvin mutta aikaa en osaa sanoa, koska chippi ei tallentanut minun tarkkaa uintiaikaa. Aikaa meni noin 40 minuuttia mihin olen ihan tyytyväinen, sillä tavoitehan oli selvitä pinnalla vaihtoon.
Pyöräily
Joroisissa pyörien säilytys on lähellä vaihtopaikkaa, eikä mitään välijuoksuja tarvitse tehdä. Alue oli jo aika tyhjä minun tullessa hakemaan fillaria, mutta se oli odotettavissakin tällä uintivauhdilla. Vaihtoalueelta noustiin pyörää taluttaen pieni mäki ylös, jonka jälkeen sai nousta pyörän päälle. Kellosta tarkkailin vauhtia ja pidin sen alussa 33-35 km/h välillä. Ohittelua tuli tosi paljon. Mietinkin jo että ajanko liian lujaa, mutta totesin että näinhän se on huonolla uimarilla mennyt aiemmissakin kisoissa. Päätin pitää rennon fiiliksen, mutta reippaan vauhdin. Kyseessä oli kuitenkin kisa, eikä sinne himmailemaan oltu tultu. Kun ensimmäisen kerran naukkasin kuntojuomaa oli nieleminen jotenkin tosi vaikeaa.. tuntui niin kuin ilmaa olisi mennyt mahaan yhtä paljon kuin juomaa. Tällaista tuntemusta ei ole ollut aiemmin.
Lämpötila oli jo jossakin 30 asteen tietämillä ja join nestettä säännöllisesti - noin 5-10 min välein. Geeliä otin puolestani aina puolen tunnin välein. Geelinä minulla oli lempigeelini Maximin kolmen annoksen korkillinen pussi. Vaikka olin pyöritellyt korkit jo löysäksi, niin kädet olivat avausoperaation jälkeen ihan tahmassa ja liimautuivat kiinni aerokahvoihin. Suolaa otin pikku pussista pari kertaa koko matkan aikana. Ekasta huollosta nappasin uuden pullon, jonka sisältö upposi kokonaan aerotankkiin. Tyhjät puollot säilöin persuksen takana olevaan satulatelineeseen.
Kärkipyöräilijöitä alkoi tulla vastaan, mutta yllättävän pian saavuin itsekin kääntöpaikalle. Meno tuntui hyvältä puolen matkan jälkeen lisäsin vähän lisää vauhtia. Pyöräily kulki paremmin kuin koskaan ja juomatkin upposivat, vaikka vatsan turvotus oli vieläkin ennallaan. Jossakin 60 km paikkeilla takaa tuli ikäluokkaryhmän kärki minun ohitse. Ohitus tapahtui ennen pientä ylämäkeä ja heti olikin kasassa kunnon sumppu. Samalla takaa pörähti vierelle moottoripyörä josta tuomari töräytteli torveen ja huusi numeroani. Sain beesausvaroituksen ja samalla varoituksen sai muutama muukin. Tuntui väärältä kun koko matkan oikein keskityin siihen, että ajan omaa kisaa ilman vetoapua, mutta ymmärrän kyllä että tuomion kriteerit täyttyivät. Varmistin vielä tuomarilta, tuliko tästä jotain seurauksia. Ei kuulemma vielä yhdestä varoituksesta, joten matka sai jatkua.
Noin 80 km ajon jälkeen palasimme pitkältä lenkiltä ja käännyimme oikealle pientä lisälenkkiä varten. Lenkiltä jäi mieleen pitkä kovavauhtinen alamäki, joka muuttuikin heti käännöksen jälkeen pitkäkti loivaksi ylämäeksi. Nousuissa alkoi jo hieman jaloissa tuntumaan, joten himmailin aavistuksen verran ja lopetin ohittelun. Viimeisen puolen tunnin ajan vähensin nesteen juomista, ettei juoksussa alkaisi heti pakki hölskymään. En tiedä oliko fiksua... Lämpötila oli kuitenkin Suomen kesän huippulukemissa ja nestettä olis varmasti kehossa tarvittu. Ennen vaihtoa löysäsin vielä kenkiä parin napsun verran ja sain orastavan puutumisen hoidettua.
Juoksu...
Tulin vaihtoon intoa puhkuen. Pyöräily oli sujunut hienosti about 35 keskarilla ja nyt olisi edessä vielä leipälajini juoksu. Hyppäsin alas satulasta ja juoksujalkaa talutin pyörää kohti telinettä. Nappasin vielä tankolaukusta suolapussin mukaan kisa-asun selkätaskuun, ennen kuin suuntasin sisälle urheilutalon vaihtoalueelle. Kypärä vaihtui lippikseen ja pyöräilykengät lenkkareihin. Vaihto mielestäni melko nopea ja pian juoksin jo hallista kentälle. Fiilis oli sikahyvä... Ajattelin että noin puolentoista tunnin kuluttua pokkaan jo mitalia kaulaani maalissa. Taisinpa pullistella hauistakin kuvaajalle. Myöhemmin tämä intoilu hävetti niin paljon, etten koskana edes katsonut löytyykö kyseistä kuvaa jostakin arkistosta.
...tai oikeastaan kävely
Ensimmäisessä mäessä kentän jälkeen totuus iski päin kasvoja... tai oikeastaan se iski nivusiin. Tuntui siltä että kramppi tulee samantien. Vaistomaisesti kaivoin suolapussia selkätaskusta, mutta se oli vaihdossa tippunut jonnekin. Harmi homma, sillä merisuola on paras poppakonstini kramppeihin. Olin ajatellut että lähden alussa juoksemaan vähän rennompaa, noin 4:15-4:30 vauhtia jotta paukut varmasti riittää. Nyt en kramppaavilla nivusilla pystynyt liikkumaan edes 5 minuutin vauhtia. Mielen valtasi jonkinlainen masennuksen, turhautumisen ja huvittuneisuuden fiilis. Teki mieli keskeyttää leikki 7 kilometrin kohdalla vaihtoalueella. Päätin että jos vaimo on vaihtoalueella niin pysähdyn juttelemaan, sillä kaipasin varmaan sääliä. Onneksi ei ollut ja jouduin vain jatkamaan matkaa. Ilma oli aivan törkeän lämmin. Muutamissa kohdissa puiden varjo helpotti tukahduttavaa lämpöä ja heti olo tuntui hieman helpommalta. Muistelin kaihoten ihanan viileää Tukholman maratonia vuodelta 2012. Välillä kun juoksu ei kulkenut ollenkaa, jouduin kävelemään mäkiä ylös. Jengiä meni ohi oikealta ja vasemmalta, mutta näytti se olevan vaikeaaa muillakin.
Juostessa muistin että olen joskus keskeytetyn Pirkanhiihdon jälkeen vannonut jotain keskeyttämisestä. Jos mitään terveydellistä syytä ei ole, niin matka jatkuu. Kipu on väliaikaista, keskeyttäminen ikuista. Eräänlaista keskeyttämistä on myös vauhdin löysääminen, vaikka oikeasti ehkä olisi reserviä. Nyt ei vauhdin tiputtamisessa ollut siitä kyse. Ekan kierroksen masennusvaihetta lukuunottamatta tein juoksussa varmasti kaikkeni. Tokalla kierroksella juoksu itseasiassa vähän helpottui. Enää ei jalat krampanneet, mikä oli sentään pieni lohtu. Vatsa oli todella turvoksissa, mutta silti juomapisteiltä otin kaikkea mitä mukaan vain annetaan... Lisäksi märkää sientä lippalakin alle ja mutka jokaisen vesisuihkun kautta. Vanhainkodin porukalta tuli hienot tsempit joka kierroksella.
Tokalla kiekalla bongasin taas pääministerin. Meni kepeästi ohi vähän ennen urheilukenttää. Teki mieli huutaa tsempit tai jotain, mutta keskittyminen oli täysin omassa etenemisessä. Sitäpaitsi Alexilla varmaan selkääntaputtelijoita riittää muutenkin. Vikalle kierrokselle lähtiessä tuli mieleen ajatus, että ehkä tämäkin rääkki loppuukin joskus. Välillä onnistuin taas jopa ohittamaankin porukkaa ja viimeisellä kierroksella sentään juoksin koko matkan.
Maalissa
Juoksin kisassa ehkä elämäni hitaimman puolimaratonin. Juoksun aika oli 1:55 vaihdon kanssa ja kokonaisajaksi muodostui 5:21,52... Normaalilla juoksulla olisi 5 tuntia alittunut, mutta eipä tällä kertaa. Triathlon on kova laji! Maalissa olo oli inhottavan heikko. Ensin vaimo onnitteli ja sanoi että näytän haamulta, sitten auttoi mut selälleni makuulle ja nosti jalat ylös. Kestävyysurheilijalle on eduksi että on henkilökohtainen ensihoitaja mukana huoltajajana <3 Pienen levon jälkeen sain hieman vettä kitusiin ja suunnistin Lidlin telttaan hakemaan ruokaa. Muffinsit ei kuitenkaan maistuneet, joten söin hetken sipsiä ja spydäriä. Vaikka ruokaa ei oikein uponnutkaan, niin palasin pian parempivointisena takaisin muun porukan luokse. Nyt jo vähän hymyilytti.
Epilogi
Kävimme hakemassa pyörän ja juoksukamat vaihtoalueelta ja ajelimme takaisin campingille. Olo friskaantui (raumalainen termi) koko ajan ja innostuin jopa uimaan pienen lenkin järvessä lasten kanssa. Pian hyvästelimme Joroisen ja lähdimme köröttelemään keski-Suomeen ja kohti uusia seikkailuja. Kisan jälkeen fiilis oli luonnollisesti hetken hieman pettynyt juoksun epäonnistumisen vuoksi. Selittelin itselleni tulosta toimimattomalla vatsalla ja kuumalla kelillä, mutta kyllä kyse oli varmasti myös siitä että olin tällä matkalla kokematon. Kyseessä oli ensimmäinen pidempi kisa ja vielä melko haastavissa olosuhteissa. Muutaman päivän päästä aika jo kultasi muistot ja kärsimys kääntyi mielessä voitoksi. Ensi kesänä sitten uutta matoa koukkuun ja tavoitteiksi puolikkaalle viiden tunnin alitus... ja täysmatkalle läpipääsy.
Movescountista pystyt katsomaan tarkempaa dataa matkan etenemisestä ja reitistä:
http://www.movescount.com/fi/moves/move36337606
