Painot paikoilleen punttisalilla!

Blogia perustaessani taisin luvata, että kirjoitan tänne juttuja paitsi liikunnasta niin myös käsitöistä.. Käsityöt ja piirtäminen ovat liikunnan lisäksi minun suurimmat intohimon kohteet - harrastusten saralla. Käsitöiden tekemistä ja alan opettamista olen opiskellutkin yliopistossa 5 vuotta, mutta ammattia siitä ei minulle tullut ja hyvä niin.. Pysyköön harrastukset harrastuksena ja työ työnä :) Opettajan työtä pääsen kyllä harjoittamaan ihan riittävästi, vaikka en "Höylä Soikkelina" toimikaan.

Nyt siis pieni käsityöaiheinen juttu, joka tosin liittyy läheisesti myös liikuntaan - tällä kertaa salitreenaamiseen. Myöhemmin seuraa varmasti asiaa muistakin käsityöaiheista: esim. lankatekniikoista, puun taivuttamisesta, koristeveistosta, puukon taonnasta, leipomisesta ja fillareiden tuunaamisesta!

Meillä on paloasemalle rakennettuna varsin kelvollinen punttisali. Sieltä löytyy nykyään välineet monipuoliseen kunnon ylläpitämiseen. Ja kyllä.. saamme treenata salilla työvuoron aikana ja itseasiassa on syytäkin. Savu-, kemikaali- ja vesisukellustehtävät edellyttävät pelastussukellusohjeen mukaisesti tehtävän suorittajalta lihaskuntoluokkaa Hyvä ja lihaskuntotestit (samoin kuin aerobisen kunnon testit) tehdään vuosittain. Voidaan ajatella että kroppa on palomiehen työkalu ja tästä työkalusta on syytä pitää hyvää huolta. Treenaaminen työvuorossa ei siis ole vain hauskanpitoa, vaan työkunnosta huolehtimista.

No.. kun punttisalilla treenataan joka päivä vuoden ympäri, on melkoinen haaste saada paikat pysymään siistinä. Perussääntömme on, että tankoihin ei jätetä levypainoja ja käsipainot ja muut treenivälineet laitetaan paikalle aina käytön jälkeen. Homma toimii kyllä hyvin, jos kaikille tavaroille vain on paikka. Keväällä kun salille hommattiin uusia kahvakuulia ja käsipainoja ei kaikille tavaroille enää ollutkaan paikkaa. Tai paikka oli, mutta se oli turhan epämääräinen.. Siellä ne kahvakuulat ja käsipainot lojuivat kasassa yhdessä salin nurkassa ja tilanne kaipasi kipeästi ratkaisua.

Lihaskuntovalmentajamme ja kuntosalin ylin bosse Tapsuli määräsi minut yhden miehen työryhmään ratkaisemaan tämän säilytysongelman ja tässä kohdassa astui käsityö ja ongelmanratkaisu mukaan kuvioihin. Käsityökasvatustieteellisin (Craft Science) termein kuvailtuna homma lähti käyntiin siten, että tarkastelin ja samalla myös määrittelin ongelmaa teoreettisella tasolla erittäin huolellisesti. Tämän tarkastelun pohjalta sain määriteltyä tuotteille eksistenssiehdot. Eksistenssiehtojen pohjalta oli puolestaan helppo kirjoittaa laatutavoitteisto eli tuotekriteerit. Käytännössä siis muodostin eräänlaisen laatutavoiteteoreeman, jonka paikkansa pitävyyden testaamiseksi oli tuotettava kriteereiden mukainen testiväline. Laatutavoitteiston ohjaamana aloitin testivälineen eli tässä tapauksessa formaaleiden tuotteiden suunnittelun ja valmistuksen. On mainittava että näiden protyyppien valmistamisessa kohtasin tiettyjä materiaalin saantiin liittyviä rajoitteita, joten tahtomattani päädyin, sinänsä kyllä kannatettavaan ja ekologiseen, kierrätysmateriaalien käyttöön. Jälkeenpäin muokkasin tuotekriteereitä siten, että ekologista arvoista ja edullisesta hinnasta tuli suunnittelun keskeisimpiä lähtökohtia - näppärää, eikö totta? ;)

Aikaisemmalta käyttöfunktioltaan veneenmastona toiminut teräsputki sai uuden elämän käsipainotelineen runkoputkena. Kahvakuulien hallintaan valitsin letkunpesupöydän pohjavanerista yli jääneen kaistaleen..

Kraaps...! Nyt alkaa tulla ihottumaa siinä määrin, että palataan taas yliopistojargonista palomieskieleen... Aluksi tarkoituksena oli rakentaa kahvakuulille todellinen teline/penkki. Totesin kuitenkin, että koska kuulat on säilytettävä peilin edessä, on parempi jos ne säilytetään maan tasossa. Näin sekä peili, että peilikuva säilyvät kokonaisina. Päädyin yksinkertaisesti leikkamaan vaneriin kuviosahalla symmetrisiä reikiä tasavälein. Käytännössä vaneri ei tässä mallissa edes koske kahvakuuliin, mutta ongelma tuli ratkaistua.. Jokaisella kuulalla on nyt oma paikka, johon se voidaan käytön jälkeen palauttaa! Yksinkertainen on usein kaunista.. Ja helppoa :)

- Ensimmäinen ongelma - Chek!

"Kahvakuulateline"

Käsipainotelineelle oli materiaalirajoitusten lisäksi myös tilarajoitus. Lattiapinta-alaa ei ollut juuri käytössä, joten teline piti rakentaa pystysuunnassa. Sattumalta romukopasta löytynyt paatin masto toimi telineen aihiona. Leikkasin teräsputkeen tasaisin välein kannatustangoille poikittaiset "viillot". Näihin aukkoihin hitsasin määrämittaisiksi leikattuja tankoja (halkaisija muistaakseni 12mm) putken molemmin puolin. Haastellisinta oli saada tangot saman suuntaisiksi ja "haarukka" sopivaksi käsipainon kahvaan nähden.. Kaikki meni kuitenkin kertahitsauksella, eikä yhtään saumaa tarvinnut leikata auki. Lopuksi hitsasin keksinnön yläpäähän lattaraudat kiinnitys/tukipisteiksi seinään. Alapäässä oli valmiiksi pyöreä levy jonka läpi telineen sai ruuvattua lattiaan. Maalia pintaan, pultit kiinni seinään ja painot paikalleen.  Tulos muistuttaa etäisesti joulukuusta, mutta kantaa toivottavasti oksansa vielä loppiaisenkin yli - kastelematta! Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on hieman kehnot hitsaussäädöt osassa saumoista. Mutta muistanpahan (ehkä) jatkossa muuttaa virran ja langansyötön materiaalin vahvuuden muuttuessa.

- Toinen ongelma - Chek!

 

Käsipainojoulukuusi (made in Finland)

Hommahan ei tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna ole kuitenkaan valmis. Tästä alkaa prototyyppien testijakso ja aineistoa kerätään käsityökasvatuksen tutkimukselle hieman poikkeuksellisin, etnograafisen tutkimusperinteelle tyypillisin tiedonhankintamenetelmin tuotteen käyttöympäristössä. Tutkijana pyrin empaattiseen ja kohderyhmän toimintaan intensiivisesti osallistuvaan lähestymistapaan. Tutkimuksen tuloksia tulen arvioimaan erilaisilla laadullisilla analyysimenetelmillä. Alustavan arvioni mukaan laatutavoitteiden ohjausvoima tullaan kuitenkin toteamaan riittäväksi ja laatutavoiteteoreema voitaneenkin tulevaisuudessa vahvistaa laatutavoiteteoriaksi.

Että sellaista.. ;)

Palohenkilöstön SM-suunnistus Nastolassa 2013

Pahoitteluni Sinulle, jos olet odotellut lupaamaani tarinaa toisesta Nastolan keikasta.. Kirjoittelen näitä tarinoita aina työvuoroissa iltaisin/öisin päiväpalvelun jälkeen - jos aikaa on. Nyt aikaa ei ole ollut, sillä viimeiset vuorot olen ollut komennettuna ambulanssiin, jolloin ei yleensä tarvitse juuri asemalla homehtua. Tänään kannan nostolavayksikön Virveä, joka piippailee hieman harvemmin. Toivoa siis sopii, että saan nyt kirjoittaa tämän tekstin rauhassa :)

Olen harrastellut suunnistusta nyt noin puolentoista vuoden ajan. Päädyin lajin pariin toissa keväänä, kun Rauman Seudun Poliisiurheilijat (RASPU) ilmoittivat meille pelastuslaitoksen miehille, että poliisien suunnistusjoukkueessa voisi olla mahdollista päästä osallistumaan perinteikkääseen Jukolan viestiin ankkuriosuudelle.. Epäröin aluksi hieman, sillä minulla ei juuri ollut aiempaa kokemusta suunnistamisesta - juoksukunnon puolesta en niinkään ollut huolissani. Joukkueen johtajan mukaan suunnistustaidottomuus ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä taitoja ehtisi kyllä kartuttaa kevään aikana kuntorasteilla. Siitä aloitin kuntosuunnistusharrastuksen, joka on jatkunut säännöllisen epäsäännöllisenä tähän päivään saakka. 

Tänä kesänä ei Jukolaan päästy, mutta kuntorasteilla olen käynyt muutaman viikon välein. Pientä kehittymistäkin on ollut havaittavissa.. Pummeja toki tulee vielä lähes joka kierroksella, mutta hiljalleen olen oppinut hahmottamaan karttapiirroksen ja luonnon välisen yhteyden. Polkujen ja kivien lisäksi kartalta alkaa hahmottumaan korkeuskäyrät, kuviorajat, tiheiköt, hidastavat maapohjat, avokalliot jne. Voin myös selkeillä osuuksilla luoda jo ajatuksen seuraavalle rastivälille, jolloin leimaamisen jälkeen on mahdollista jatkaa suoraan matkaa pysähtymättä lukemaan karttaa. Tätä tosin sattuu vielä harvoin, mutta nämä pienet kehittymisen merkit ilahduttavat.. Samalla lisääntyy motivaatio ja vähenee suoritukseen käytetty aika! Aluksi tavoitteena oli vain löytää kaikki rastit ja lisäksi päästä vielä ehjänä kotiin radalta. Nyttemmin olen jo alkanut vertailemaan sijoituksia ja analysoimaan reittivalintojen vaikutusta rastivälin sijoituksiin. Kuntorasteilla on muuten todella hyvät tulospalvelut. Aina saman päivän iltana löytyy netistä kirjattuna väliajat (emit-leimausten perusteell) ja sijoitukset rastikohtaisesti. Niitä kun vertailee Sport Trackerin tai Endomondon GPS-reitteihin, niin saa kyllä selvän kuvan siitä mikä on mennyt huonosti ja mikä hyvin huonosti.. Kyllä tekniikka on hienoa!

Tässä suunnistusinnon puuskassa lupauduin kaverini ehdotuksesta mukaan myös tämän vuotisiin vakinaisen pelastushenkilöstön SM-kisoihin. Brankkarit kilpailevat useissa lajeissa vuosittain ja mm. aiemmin tänä kesänä olimme itsekin jalkapalloturnauksen järjestelyvuorossa. Suomessa palohenkilöstön kilpaurheilutoiminnan kattojärjestönä toimii SOPU. Vaikka kisoissa onkin SM-status, niin kilpailijoiden taso vaihtelee aina kovasti... Mukana on usein kansallisia/kansainvälisiäkin huippuja, mutta joukkoon mahtuu myös harrastelijat. Uintikisoissa saattaa viereisellä radalla polskia Jere Hård ja näissä suunnistuskisoissakin yleisen sarjan kullan pokkasi pyöräsuunnistuksen moninkertainen maailmanmestari Mika Tervala. Huhujen mukaan palomiesten kisoissa on vanhoina hyvinä aikoina tehty myös maailmanennätyksiäkin - En tiedä missä ja milloin, mutta mahdollista se kyllä on.

Niin.. Piti kirjoittaa suunnistuskisoista, mutta tapani mukaan jaarittelen taustoista. Tämän vuoden tapahtumasta kuitenkin vielä jotain..  Sen verran olemme aamu-unisia, että matkustimme "kisakylään" jo edellisenä iltana - Valitsimme mieluummin hotelliyön, kuin herätyksen ennen porsaanpieremää! Saunomisten ja ruhtinaallisten yöunien jälkeen nautimme monipuolisen ja tukevan aamupalan Pajulahden urheiluopiston ruokalassa. Tämänkin jälkeen jäi vielä hyvin aikaa ulkoiluun ja kisoihin valmistautumiseen. Hyvissä ajoin siirryimme urheilu- ja jäähallin parkkipaikalle, johon valui pikkuhiljaa virkaveljiä ja -naisia Suomen pelastuslaitoksista. Varusteiden vaihdon, lähtöselvitysten, alkulämmittelyn ja ryhmäkuvien jälkeen alettiin kilpailijoita lähettämään radalle väliaikalähdöillä. Kartat poimittiin lähtöleimauksen yhteydessä saavista, joten reittisuunnitelmatkin oli tehtävä vasta matkaanlähdön jälkeen, aivan kuten Jukolassa. Miesten yleisessä sarjassa ja M-35 sarjassa suunnistettiin samaa n. 7,1 km rataa, jossa rasteja oli yhteensä 13
kappaletta. Tapahtuman järjestäjänä muuten toimi Päijät-Hämeen pelastuslaitos yhdessä Nastolan Terän kanssa. Vaikka kaikki ilmoittautuneet eivät mukaan päässeetkään, niin starttipaikalle kerääntyi yhteendä yli 60 suunnistajaa! 

Palo Sm-2013 suunnistuskartta, Nastola

Sama reitti Sport Trackerilla tallennettuna

Päästyäni matkaan etsin kartasta ensin lähtöpaikan ja ykkösrastin. Päätin ottaa varman päälle ja juosta sinne pääosin kuntopolkua pitkin. Aloitin kohtalaisella vauhdilla ja jo kolmen sadan metrin jälkeen sainkin ensimmäisen kilpatoverin kiinni. Jatkoin matkaa eteenpäin ja toveri lyöttäytyi mukaan.. Alussa tekemäni suunnitelman perusteella nousin tiheikön laidasta kohti 1-rastia. En tiedä oliko syynä hermostuneisuus, vai vuodesta 2007 (kartan painatusvuosi) muuttuneet tiheiköt, mutta tuloksena oli kuitenkin kunnon pummi heti alkuun. Menin/menimme rastin ohi oikealta ja etsimiseen tuhraantui aikaa vähintään 5 minuuttia. Todella surkea alku, mutta ei sitä auttanut jäädä murehtimaan. Seuraava rasti löytyi jo hyvin (taas polkujen kautta varmistellen) ja sitä seuraava. 6-7 välillä alkoi jo tuntua siltä että homma toimii hienosti.. ja toimihan se. Ensimmäisen pummin ansiosta aloin katsomaan määritteistä myös rastin sijainnin karttamerkin suhteen. Useimmiten ne eivät näy tulosuuntaan ja siksi vauhdin hidastaminen ja silmien terästäminen on rastille tullessa paikallaan.
Rastinotot menivät kisassa pääsääntöisesti oikein hyvin. 1. rastin lisäksi vain rastilla 12 oli hieman vaikeuksia rastin bongaamisessa. Silloinkin karttapiste oli sinänsä helppo, suuri kivi, mutta jotenkin se vain oli puiden ja pensaiden katveessa. Onneksi silloin tuli avuksi koko matkan minua seuraillut kilpakumppani, joka löysi rastin ja pääsimme jatkamaan matkaa. Muuten en hänestä juuri hyötynyt.. 4. rastilla kyllä kysyin, mitä hän piti parhaana reittivaihtoehtona. Osoittautui kuitenkin että hän luuli meidän olevan kokonaan toisella rastivälillä, joten jätin kyselyt sikseen ja päätin silloin jatkaa omaa suunnistamista. Omat reittivalinnat onnistuivatkin mielestäni hyvin, enkä jälkeenpäinkään ajatellen valitsisi muita reittejä. No, ehkä viimeiselle rastille olisi voinut suunnistaa suoraan metsäkaistaleen läpi. Siellä kuulemma kulki ihan juostava polkukin, jota en vain kartasta ollut huomannut.

Kokonaisuudessaan suunnistin mielestäni normaaliin tasooni ja kokemukseeni nähden erittäin hyvin. Ennen lähtöä totesin, että alle 1:30 suoritus olisi minulle voitto, joten loppuaika 1:23,23 oli enemmän kuin tyydyttävä. 1. rastin megapummi oli vain reality slap to my face - muistutus siitä suunnistuksessa on pysyttävä aina hereillä! Koko porukan tulokset ja myös väliajat on luettavissa Nastolan terän sivuilta. Sijoitukseni yleisessä sarjassa oli 7/10.. Kaverillani oli kotiintuomisina M35-sarjan hopeamitali!! Ilman megapummia ykkösrastilla omasijoitukseni olisi voinut olla pari pykälääkin korkeampi, mutta turha siitä on tässä länkyttää.. Jos haluaa olla parempi, pitää suunnistaa paremmin.. Ensi vuonna on taas mahdollisuus lähteä parantelemaan sijoituksia brankkareiden orienteering-kisoihin Paraisille. Hoppas vi kan treffas då!

Rastilukko ja Suomen maajoukkue edustettuina.. (Ostin Finland paidan Valio Jukolan Intersportista.. Kuntorastrilla sillä saa respectiä ja seuraajia. Ne tosin molemmat haihtuvat aina ensimmäisten pummien myötä :)

Nastola Triathlon Olympiamatka 24.8.2013

Jännä juttu.. en ole elämässäni KOSKAAN aiemmin vieraillut Nastolassa, mutta nyt parin viikon sisällä siellä on tullut vierailtua kahdesti. Molemmat kerrat liittyvät urheilutapahtumiin ja tässä lyhyt raportti ensimmäisestä reissusta..

Ensimmäisen triathlonkokemuksen sain tämän vuoden kesäkuussa Narvitriathlonissa (blogitekstin löydät täältä). Tuossa tapahtumassa syttyi kipinä joka ei ole hiipunut vaan päinvastoin - se on syttynyt yhä kuumempaan liekkiin! Tarkoitus olikin heti nivusvammasta toipumisen jälkeen osallistua seuraavaan tapahtumaan Vehmaalle, mutta tapahtuma jäi näkemättä kun en saanut työvuoroa vaihdettua. Pettymys oli karvas.. Sisäinen liekkini kaipasi polttoainetta ja varsin pian päätinkin osallistua mihin tahansa Suomessa järjestettävään triathlonkisaan vielä tämän syksyn aikana. Vaihtoehtoja oli kaksi: Helsingin citytriathlon sekä tämä Nastolan kisa. Valitsin jälkimmäisen, koska siinä oli pidemmät matkat ja uinti tapahtuisi avovedessä...

En ehtinyt kisaan sen kummemmin valmistautua. Lähinnä olen treenaillut juoksua tämän syksyn, mutta toki pyörälenkkejäkin on tullut heitettyä. Alkusyksy on ollut tosi kiireistä aikaa töissä ja sama meininki jatkui myös kisaa edeltävällä viikolla. Vedin ensiapukurssia turvallisuusalan opiskelijoille ja koko perjantain otin vastaan näyttöjä ilmatie-esteen ja tajuttomuuden hoidosta. 27 x n.10 läimäytystä lapaluiden väliin aiheutti aikamoisen hartiajumin, jonka pelkäsin pilaavan kisan jo ennen starttia. Päivän jälkeen päätin, että on keksittävä jokin toinen tapa ensiaputaitojen osoittamiseen, kuin opettajan hakkaaminen. Mietin myös että onkohan samanlaiset kokemukset joskus johtaneet elvytysnuken kehittämiseen? :)

Niskajumista huolimatta teimme työpäivän jälkeen lähtöä koko perheen voimin. Pakkasimme yöpymisvarusteet asuntovaunuun ja mukaan tuli myös säkillinen urheiluvarusteita. Aikamoista varusteurheilua tämä triathlon.. Kun muut kamat olivat jo vaunussa, niin ajattelin vielä rasvata pyörän ketjut ja tarkistaa ettei ruuvit ole löysällä. Etujarru hieman laahasi vannetta vasten päätin säätää sen myös kuntoon, koska kisassa oli infon mukaan jonkinlainen pyörän katsastus. Palautinjousta säätäessäni alkoi säätöruuvi pyöriä yhtäkkiä pelottavan kevyesti.. Kierteethän siitä meni ja jarrupala jumittui totaalisesti vannetta vasten. Jos kisassa ei olisi ollut katsastusta tiedossa, olisin varmaan irroittanut jarrupalan kokonaan, mutta nyt oli keksittävä jokin muu keino. Äkkiä vaan pyörä kyytiin ja paikalliseen pyöräliikkeeseen kysymään löytyisikö uutta jarrua tilalle. Liike oli menossa juuri kiinni, mutta taisin näyttää niin epätoivoiselta, ettei myyjä raaskinut jättää minua oman onneni nojaan vaan jäi ylitöihin vaihtamaan uuden jarrun rikkoontuneen tilalle! Kiitokset vain Suomisen pyörän henkilökunnalle.. Ei ole ensimmäinen kerta, kun saan hyvää palvelua ko. liikkeestä.. :)

Kun pyörä oli kunnossa ja perhe autossa starttasimme vihdoin kohti Nastolaa. Ajomatkaa oli vajaat 300 km ja ilta oli pitkällä kun saavuimme perille Pajulahden urheilukeskukseen. Paikalla oli melko paljon autoja, mutta vaimo bongasi meille hyvän paikan alueen laitamilta. Iltapalan jälkeen koko porukka painui pehkuihin, eikä mennyt kauan kun jo nukuimme sikeästi. Aamulla nousin varhain syömään aamupalaa, että ruoka ehtisi hieman painumaan ennen starttia. Samalla kävin järvellä katsomassa täydenmatkan kilpailijoiden uintiosuutta. Hieman hirvitti ajatella että itsekin pitäisi pulahtaa hetken päästä samaan järveen uiskentelemaan.. Ilma oli melko kylmä, joten ajattelin ettei vesikään taida olla kovin lämmintä.

 

Kisatoimistosta hain kirjekuoren, josta löytyi kauhea nippu kilpailunumeroita. Juoksu- ja hiihtokisoissa olen tottunut kantamaan vain yhtä numeroa, mutta triathlonissa täytyy näköjään jokainen varuste merkata erikseen. Vaunulla liimasin tarrat kypärään, pyörän satulatolppaan ja varustekassiin. Pyöräilylaseille ei sentään ollut omaa numeroa, mutta nilkkapannassa sellainen oli ja yksi numero oli vielä kisapukuunkin. Ohjeiden mukaan numeron piti olla pyöräilyosuudella selkä- ja juoksuosuudella vatsapuolella... Eikä hakaneulojakaan ollut kirjekuoressa yhtään. Marssin siis takaisin kisatoimistoon kysymään löytyisikö sieltä kuminauhaa ja olihan sitä siellä. Sain lopulta numeron kiinni kuminauhaan ja olin tyytyväinen... Olin oppinut jotakin uutta triathlonista!

Kun kaikki varusteet olivat valmiina, vein ne vaihtopaikalle oman numeron kohdalle odottamaan. Odotella sain vielä itsekin hieman ennen kuin kuuluttaja aloitti kisainfonsa. Päivä oli lämmennyt aamun viileyden jälkeen ja kelistä oli tulossa jopa helteinen. Sen verran taisin olla hermostuksissani, ettei kuuluttajan reittiohjeista ei jäänyt mieleen yhtään mitään. Sykemittarin olin pukenut jo aamulla kisapuvun alle ja mittarin mukaan sydän luuli että kisa olisi jo alkanut. Parikymmentä minuuttia ennen starttia kiskoin Blue Sea märkkärin (Motonet 39e) päälleni ja kävelin rantaan vähän uiskentelemaan. Vesi ei tuntunut ollenkaan liian kylmältä.. Ainoastaan naamaa hieman paleli pienellä verryttelyuinnilla. Sählykentällä kolhiintunut olkapää vihoitteli vapaauinnissa, mutta rintaa pystyin uimaan kivutta. Vammat ja uintikunnon huomioiden asetuin hyviin lähtöasemiin viimeiseksi rannalle. Annoin muun porukan sännätä veteen ja lähdin rauhassa uiskentelemaan kohti vastarannalla näkyvää poijua. Kohina ympärillä oli melkoinen ja uin varovasti mahdollisimman väljillä vesillä. Aloitin vapaauinnilla siten, että hengitin vain oikealta puolelta. Noin joka kolmannen henkosen yhteydessä tarkistin myös uintisuunnan, joka pysyi yllättävän hyvänä. Suunnan pitämisessä auttoi varmasti myös rinnalla uivat muut triathleetit.. virran mukana oli helppo edetä. Vuorottelin vapaa- ja sammakkouintia sen mukaan miltä olkapäässä tuntui. Yhtään kolhua en saanut matkalla, mutta jotakin taisin kyllä hieman potkaista.. SORRY! Ympärillä uivien jalkoja katsellessa huomasin ettei muut käyttäneet jalkojaan juuri ollenkaan uinnissa. Tämä ehkä säästää koipia pyöräily ja juoksuosuuksille, mutta itse en kyllä vielä osaa uida pelkkiä käsiä käyttäen.

1500 metrin uinnin jälkeen nousimme rannalle ja kellotin väliajaksi n. 34 minuuttia. Virallinen uinnin väliaika otettiin kuitenkin kentän laidalla, johon oli ehkä pari sataa metriä matkaa. Väliajan lisäksi ei kellossa paljon muuta näkynytkään. Syketoiminto oli simahtanut uintireissun aikana, mutta arvioni mukaan syke oli uinnin jälkeen paljon rauhallisempi kuin ennen sitä. Vaihdossa riisuin märkäpuvun, kuivasin jalat ja puin sukat jalkaan koska halusin tällä kertaa välttää ylimääräiset hiertymät ja rakot. Myös kypärä kuului pukea päähän jo tässä vaiheessa ja tietysti se kuminauhanumero. Pyörää piti taluttaa tien laitaan saakka, jossa oli lankku merkkinä varsinaisen pyöräilyosuuden alkamisesta. Sitten ei muuta kuin lukot kiinni ja menoksi. Reitti oli heti alusta saakka todella mäkinen ja nopeudet vaihtelivat noin 10 ja 60 välillä. Heti ensimmäisissä mäissä huomasin ettei vaihteet toimineet kunnolla ja taas opin jotain uutta triathlonista: Pyörä pitäisi tietysti testata aina kuljetuksen jälkeen, mutta eipä nyt vaan tullunna mieleen. Ilmeisesti vaunussa oli joku kassi tms. painanut takavaihtajaa hieman väärään asentoon eikä vaihteet tämän vuoksi oikein pysyneet silmässä. En kuitenkaan pysähtynyt niitä korjaamaan, koska olin jättänyt työkalutkin pois matkasta kuorman vähentämiseksi :) Vaihdeongelmista huolimatta sain ohiteltua melko paljon porukkaa... Itselläni triathlonin lajit paranevat loppua kohden mikä on suorituksen kannalta ihan kiva juttu. On mukavampi ohitella jatkuvasti kilpakavereita, kuin tulla ohitetuksi. Pidin hyvää tempoa yllä koko pyöräilyn, mutta sellaisen "viimeisen puristuksen" jätin käyttämättä, koska toivoin juoksuunkin riittävän vielä tehoja.

Juoksuvaihdossa kuulin tyttäreni kirkkasäänisen kannustuksen kentän laidalta ja sehän nosti fiilikset ihan pilviin <3 Hurjasti perheelleni vilkutellen säntäsin juoksuosuudelle ja valitsin vauhtiasteikolta sellaisen rennon/reippaan askelluksen. Edelleen sain ohitella porukkaa ja tsemppauksia sateli puoliin ja toisiin. Triathlonistit tuntuvat olevan mukavaa porukkaa.. Alkumatkasta juoksureitti laskeutui ihan rantaan, mutta siitä sitten lähdettiin taas nousemaan ylöspäin.. ja kohta taas alas! Suurimmaksi osaksi reitti kulki asfaltoitua jalkakäytävää pitkin, mutta välillä juostiin myös metsäpolkujakin. Juomapisteitä oli mukavasti ja taisinkin joka pisteeltä hörpätä vettä tai kuntojuomaa. Kääntöpaikan jälkeen lisäsin hieman vauhtia, kun tiesin että enää on 5 km jäljellä. Loppumatkaksi sain myös juoksukaverin, jonka kanssa pidimme noin 4 min/km vauhtia maaliin saakka. Fiilis maalissa oli ihmeellisen fressi. Jaloissa ei ollut happoja, vatsassa ei vellonut ja pää toimi. Vähän kävi mielessä, että olinko ottanut kisan turhan löysästi, kun maalissa ei tuntunut pahalta. Mutta ihan hyvä näin.. kokemukseni mukaan usein hyvin menneestä kisasta jää fiilis, että pikkuisen olisi voinut puristaa vielä enemmän. Ehkä sitä puristusvaraa ei kuitenkaan olisi niin paljoa ollut, vaikea sanoa. Ensi vuonna kuitenkin kokeillaan taas hieman suuremmilla tehoilla ja pidemmällä matkalla!

Kisakeskuksena Pajulahti oli mitä parhain.. Nastolan Triathlon oli hienossa ympäristössä erittäin upeasti järjestetty tapahtuma, joka ansaitsee pelkkää kiitosta! Kiitos ei kuitenkaan paljoa kehitä, joten tässä järjestäjille vielä hieman vinkkejä (jos satutte lukemaan):
- Matkan varrelle voisi laittaa kilometrikylttejä, jotta kilpailijat tietävät paljonkon matkaa on jäljellä.
- Vaihtopaikalla voisi olla enemmän vessoja.. vaikka muutama bajamaja (nyt vain 1 wc?).
- Kilpailunumeroiden ja nimien synkronointiin lisää tarkkuutta (ainakin minun numerollani oli jonkin toisen kilpailijan nimi.. tuloksista tämä virhe kuitenkin myöhemmin pyynnöstäni korjattiin).

Mutta mutta.. tämä oli upea tapahtuma kerta kaikiaan! Kipinä sisälläni sai nyt polttoainetta ja syttyi todelliseksi roihuksi. Kisan jälkeen on netissä vierähtänyt hetki jos toinenkin tulevista Ironmankisoista ja triathlonpyöristä haaveillen.. Saa nähdä mihin tämä vielä johtaa!?

­Tässä vielä chippiajat: Uinti (1500m)       00:35:38 T1                         00:03:39                                              Pyöräily (40km)   01:17:16 T2                         00:01:08                                                      Juoksu (10km)     00:41:14 Kokonaisaika:      02:38:58                                 Terveisin - PUOLIPOLVI