Muistan hyvin uran ensimmäisen palokeikkani Naantalissa kesällä 2005. Olin tuolloin kahden viivan pelastajana kesämiehenä Varsinais-Suomessa. Olin itse asiassa komennettuna ambulanssiin, mutta systeemi oli sellainen, että kun asemalle tuli palokeikka niin kipukärry laitettiin nollille ja kaikki hyppäsivät sammutusautoon. Esitietojen mukaan tuossa ensimmäisessä keikkakohteessani kärysi pesukone. Jännitykseltäni en saanut upouuden sammutustakin jäykkää vetoketjua millään kiinni. Oli se toiminut kun asemalla kokeilin, mutta liikkuvassa autossa homma oli paljon hankalampaa. Onneksi kessu käski mukaansa vain ykkösen, eikä minun ei tarvinnut lopulta koko keikalla nousta autosta. Mitään vahinkoa ei siis tapahtunut ja muut eivät tainneet edes huomata koko hommaa. Minua kuitenkin harmitti vietävästi se etten saanut varusteita ajoissa päälle ja vannoin mielessäni että tämä ei tule toistumaan.
Tänä syksynä tällä huonosti alkaneella työurallani tapahtui iso käänne kun aloitin riskienhallintapäällikön tehtävät. Työn luonne muuttui melkoisesti. Enää ei tarvitse tapella tiukkojen vetoketjujen kanssa eikä tarvitse jännittää kuuman renkaan tai kaasupullon räjähtämistä kesken työtehtävän. Enää ei ole myöskään kovan keikan jälkeisiä aamuöisiä saunahetkiä tai kesäisiä meriharjoituksia. Uusien haasteiden löytäminen tarkoittaa joskus vanhoista luopumista. Eikä tämä muutos ole kivuitta tapahtunut. Muutamille pelastusalan ulkopuolisille kavereillekin tätä muutoksen tuskaa olen vuodattanut, mutta ei niitä minun eksistentiaaliset kriisit ole kiinnostaneet… Yleensä kysytään vain että ”mikä on ollut sun uran pahin tehtävä?”
Olen onnekkaassa asemassa, koska minun uralla yksikään tehtävä ei nouse ”pahuudessaan” ylitse muiden. Työkavereita ei ole kuollut eikä kovin pahoja loukkaantumisia ole tapahtunut. Tehtäviä on kyllä ollut laidasta laitaan, mutta ihme kyllä, muistikuvien joukosta ei nouse esiin ne surullisimmat, kauheimmat tai isoimmat onnettomuudet. Huomaan että minun pahimpia keikkoja ovat olleet ne, joissa oma osaaminen ei ole riittänyt täysin vastaamaan tehtävän haasteisiin tai joissa olen suorastaan sössinyt. Näitä riittää uran varrella kaikissa eri tehtävissä; esimiehenä, sukeltajana, palopuolella ja ensihoidossa. Olen ollut mokaamisesta ehkä turhankin ankara itseäni kohtaan.
Virheen tekemisen tai alisuoriutumisen kuulukin harmittaa. Jos koskaan ei harmittaisi, ei tilanteista tulisi myöskään otettua opiksi. Liian ankara ei pidä kuitenkaan olla itseään eikä varsinkaan muita kohtaan. Epäonnistumisen pelko voi lamaannuttaa. Seuraukset voivat olla vakavia myös silloin, jos virheiden paljastumista aletaan pelkäämään. Usein töissä etsitään syyllistä, kun huomataan että jossakin on tapahtunut virhe. Onko tavoitteena silloin päästä virheisiin johtaneiden syiden jäljille, vai ainoastaan syyttää virheen tekijää? Meidän epäonnistumisen taidoissa on vielä parantamisen varaa. Onkin mahtavaa että vireillä on avoimen ja rohkean oppimisen kulttuurin luomiseen tähtääviä hankkeita.
Viimeistään tässä vaiheessa vastausta kaverit ovat yleensä menettäneet mielenkiintonsa. He olisivat halunneet kuulla jonkin kuumottavan kertomuksen. Mutta kuten aiemmin sanoin, minä olen ollut onnekas. Ei vaan ole osunut kohdalle sellaista tilannetta mikä olisi ylittänyt jonkin erityisen järkytyskynnyksen. Isoimmat aivomyrskyt ovat aina liittyneet keikkoihin joissa olen jotenkin mokannut. Nämä tehtävät ovat myös olleet polttoainetta uuden oppimiselle. Jatkossa taidankin vastata ytimekkäästi näihin kysymyksiin, että uran pahin ja paras keikkani on ollut yksi pesukonepalo Naantalissa.
