Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon

Kuluneena kesänä uudistetun ajokorttilain myötä b-kortin opetuslupaopetus voidaan nykyään aloittaa jo 16-vuotiaille. Lakimuutoksen myötä minäkin löysin itseni hieman yllättäen pelkääjän paikalta selittämästä pojalleni, kuinka auto saadaan nykimättä liikkeelle. Asiaan kuuluvien alkuvaikeuksien jälkeen auto on nopeasti alkanut totella kuljettajaansa ja olemme siirtyneet parkkipaikoilta muun liikenteen sekaan. Yhteiset ajotunnit ovat olleet oikein mukavia. Ajo-opetuksen lomassa on ollut aikaa jutella koulunkäynnistä, harrastuksista ja ties mistä.

Ajo-opettajuuden myötä olen joutunut miettimään myös omaa ajotapaani. Onko oma liikennekäyttäytymiseni linjassa niiden neuvojen kanssa, mitä pojalle annan? Jos omalla kuskivuorolla (niitäkin sentään vielä on) säännönmukaisesti painelisin risteysten läpi vanhoilla vihreillä tai vähät välittäisin nopeusrajoituksista, olisi hieman ongelmallista uskottavasti puhua ajo-oppilaalle liikennesääntöjen noudattamisen tärkeydestä.

Samanlainen ongelma voisi omassa tehtävässään olla rankasti ylipainoisella sipsejä mutustelevalla ravitsemusneuvojalla, kiroilevalla umpijuopolla papilla tai huumekaupasta kärähtäneellä poliisilla. Uskottavuus kärsii, jos tekojen, sanojen ja odotusten välillä on suuri ristiriita.

Mutta mitenkäs pelastusalalla? Toimimmeko me niin kuin opetamme? Saarnaamme kansalaisille ansiokkaasti turvallisuuden merkityksestä, mutta onko kotipesä kunnossa? Löytyykö paloasemilta kaasupulloja kellareista tai puukiiloja palo-ovien alta? Laulaako rälläkkä iltaisin rasvamontulla kipinäsuihkun lentäessä avoimesta tallinovesta kaupunkilaisten ihmeteltäväksi?

Kun kukaan ei näe, on säännöistä ja ohjeista helppo lipsua. Itselläni on ollut autolla ajaessa suuri kiusaus vilkuilla kännykkääni, aina kun siihen tulee viestejä. Tämän ehkä pystyisinkin melko turvallisesti tekemään, mutta eihän se aina ole siihen jäänyt. Kerran havahduin siihen, että naputtelin älypuhelimella jotain liikenneturvallisuutta koskevaa päivitystä pelastuslaitoksen Facebook-tilille, samalla kun itse ajoin autoa. Silloin päätin ryhdistäytyä ja lopettaa kännykän käytön liikenteessä. Ja jotta päätös ei pääsisi unohtumaan, kirjoitin itselleni vielä varoitustekstin isoin kirjaimin kännykän lukitusnäytölle.

Hyvä turvallisuuskulttuuri on osaamista, asenteita ja ohjeistuksia sekä tietysti ohjeiden ja toimintamallien omaksumista. Turvallisuuden pitäisi olla meillä turvallisuuden ammattilaisilla kiinteä osa työtä, ajattelua ja kaikkea tekemistä. Osaamista meillä uskoakseni on, mutta mikä on asenteiden laita? Pidämmekö muille opettamiamme ja muilta vaatimiamme asioita niin tärkeinä, että haluamme niihin sitoutua itsekin?

Tutun sloganin mukaan turvallisuus on pieniä tekoja arjessa. Uskon että samoin kun ajo-opettajan, myös pelastusalan ammattilaisten pieniä tekoja seurataan erityisellä mielenkiinnolla. Eletään siis niin kuin opetetaan.

Mikko Puolitaival

(kolumni on julkaistu Tulitaistelija -lehdessä joulukuussa 2018)