Kesäloman viimeinen uintireissu

(Teksti on julkaistu alun perin Satapelastuksen blogissa 4.8.2014)

Rele päästää pienen naksahduksen ja hälytyslamppuun syttyy valo. Heti perään kaiuttimista kajahtaa ujellus, jota ei olisi nyt edes tarvittu, sillä heräsin horroksesta jo releen naksahdukseen. Huoneessa on läkähdyttävän kuuma. Puen sängyn viereen valmiiksi asetellut housut nopeasti jalkaan. Paidan saan kiskottua hikisten olkapäideni yli vasta käytävällä. Kalustohallin ovella luen Virven näytöltä hälytyskoodin: 483 – ihmisen pelastaminen vedestä. En nousekaan sammutusautoon, vaan jatkan matkaani sukellusyksikön luokse…

Vesipelastushälytyksiin lähdetään tehtäviä varten erityisesti suunnitellulla pelastusyksiköllä. Yksikön vahvuuteen kuuluu esimies, kuljettaja ja kaksi pelastussukeltajaa. Jos onnettomuus sattuu kaupunkialueiden ulkopuolella, hälytetään lisäksi lähimmän sopimuspalokunnan yksikkö pintapelastajiksi. Myös ensihoitoyksikkö, poliisi ja tilanteesta riippuen myös rajavartiolaitos osallistuvat tehtävään.

 

Kuljettaja aukaisee hallin nosto-oven kaukosäätimellä ja ajaa auton ulos loppukesän pimeään yöhön. On kesän viimeinen viikonloppu ennen koulujen alkua. Vaikka on kuuma, puen sukelluspuvun alle villahaalarin lapasineen ja sukkineen, sillä syvällä on aina kylmä. Hätäkeskuspäivystäjä kertoo lisätietona, että yöuinnilla ollut nuorisojoukko epäilee että yksi heidän kavereistaan on hukuksissa…

Tilastojen mukaan vuosittain Suomessa hukkuu n. 150 ihmistä ja niistä suurin osa kesäkuukausina. Vakavimpien tapausten lisäksi on paljon tilanteita joissa on meinattu hukkua, mutta joko omin avuin tai autettuna onkin selvitty jatkoajalle. Alkoholi on osallisena suurimmassa osassa hukkumistapauksista. Myös oman uimataidon yliarviointi ja varomattomuus vesiliikenteessä ovat tyypillisiä hukkumiseen johtaneita syitä.

 

Tien varressa opas välkyttelee meille mopon valoa. Pysähdymme laiturin edustalle ja kuljettaja sytyttää meren puoleiset työvalot. Hälytysvilkkujen ja valonheittimien loiste heijastuu takaisin mustasta vedenpinnasta. Muutama poika yrittää sukeltamalla löytää kaveriaan, mutta esimies käskee heidät nousemaan laiturille. Kukaan ei tiedä tarkkaa hukkumispaikkaa mutta erilaisia arvauksia ja asiaa on vaikka kuinka paljon. Ystävät ovat hätääntyneitä ja hysteerisiä. Koska hukkumispaikasta ei ole varmuutta, sovimme avustajan kanssa, että tutkin ensin laiturin alta ja jatkan sen jälkeen etsintää sektoreittain ulospäin. Puen sukelluslaitteen kasvo-osan ja kiristän remmit tiukalle. Tarkistan vielä rutiininomaisesti että varusteet ovat mukana oikein puettuina ja radioyhteys avustajaan toimii…

Pelastussukeltajat harjoittelevat paljon, mutta hälytyssukelluksia osuu kohdalle melko harvoin. Harjoituksissa sukelluslaitteiden käyttö, häiriötilanteet, erilaiset etsintämenetelmät ja todennäköisimmät sukelluskohteet tulevat tutuiksi. Vaikka harvinainen hälytys saattaa sykettä nostaakin, niin harjoituksista saadun toimintavarmuuden avulla on mahdollista pärjätä hankalissakin olosuhteissa.

 

Hyppään laiturin reunalta alas veteen. Ylhäällä vallinnut kaoottinen hälinä on enää muisto vain ja kuulen korvissani ainoastaan oman hengitysventtiilin suhinan ja veteen purkautuvien ilmakuplien äänen. Laskeudun alaspäin ja tunnen kuinka veden paine kasvaa. Tasaan välikorvien paineet ja lisään venttiilistä ilmaa sukelluspukuun. Vaikka minulla on valaisin, niin huomaan olevani pohjassa vasta kun kädet uppoavat mutaan. Joudun suorittamaan etsinnän käsituntumalla. Laiturin alta löydän vain mutaa ja kettinkiä, joten aloitamme sektorietsinnän. Haravoimme pohjaa siten, että avustaja seisoo paikoillaan laiturilla ja minä sukellan laajoja kaaria henkiliinaa tiukalla pitäen. Aina sektorin laidassa avustaja antaa pyytämäni määrän verran lisää kaapelia ja näin alue tulee etsittyä tarkasti. Olen sukeltamassa jo kahdeksatta sektoria kun saan yhtäkkiä otteen uhrin jalasta. Käännän nopeasti velton ruumiin syliini ja otan tukevan otteen kainalon alta. Pyydän radiolla avustajaa vetämään meidät ylös. Ylhäällä uhri nostetaan nopeasti laiturille ja ensihoitajat aloittavat elvytyksen…

Hukkuneen etsinnän on aina oltava nopeaa ja järjestelmällistä. Oletettu hukkumisalue tutkitaan metri metriltä soveltuvinta etsintämenetelmää käyttäen. Aikaa on vähän, sillä hapenpuute vaurioittaa uhrin kudoksia heikentäen toipumisennustetta. Käytännössä noin puolen tunnin jälkeen pelastustehtävä muuttuu etsintätehtäväksi. Erittäin kylmä vesi saattaa parantaa uhrin selviytymismahdollisuuksia, sillä elimistön nopea jäähtyminen voi suojata jossain määrin aivoja hapenpuutteelta. Koska hukkumisessa elottomuus johtuu hapenpuutteesta aloitetaan elvytys aina viidellä puhalluksella, jonka jälkeen siirrytään 30 (painallusta) : 2 (puhallusta) – rytmiin.

 

Vaikka sukellussyvyys ja – aika eivät edellytäkään etappinousuja, niin laskeudun uudestaan pohjaan suorittamaan nousun rauhallisesti. Leijuessani 3 metrin safety stopissa katson sukelluskellosta, että olen ollut vedessä puoli tuntia. Se on liikaa. Ei minun, mutta uhrin kannalta. Totean kuitenkin, etten olisi voinut sukeltaa nopeammin ilman että olisin hengästynyt liikaa, tai jokin kohta pohjassa olisi jäänyt katsomatta. Jos hukkumiskohta olisi ollut tiedossa, olisimme löytäneet uhrin nopeammin. Kohdan pystyisi parhaiten paikantamaan ottamalla rannalta suoran katselinjan hukkumispaikan kautta vastarannalla olevaan kiintopisteeseen. Vielä tarkempi paikannuksesta tulee, jos linjoja on kaksi. Silloin puhutaan ristiinpaikantamisesta. (video: Hukkuvan paikannus - Satapelastus YouTube)

Kun olen noussut maihin ja riisunut painavat varusteet sukellusyksikön takakonttiin, näen kuinka ensihoitajat nousevat hiljaisina seisomaan potilaan vierestä. X-1… vainaja. Ystävät itkevät rannalla ja omaiset myöhemmin kotona. Teimme parhaamme, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Poliisi hoitaa asian tästä eteenpäin ja me palaamme asemalle. Vaikka mieli on tapahtuman johdosta apea, niin meidän elämämme jatkuu. Laiturilla pyyhkeen alla makaavalle kaverille tämä oli viimeinen uintireissu. Maanantaina koulujen alkaessa yksi pulpeteista on tyhjä ja hukkumistilastoissa taas uusi merkintä.

 

–          Mikko Puolitaival (@Puolipolvi)

Ps. Kursiivilla kirjoitettu tarina pohjautuu työkokemukseen ja mielikuvitukseen, mutta ei mihinkään yksittäiseen tehtävään. Se on kuitenkin todenmukainen kuvaus siitä, miten asiat voisivat edetä vesipelastustehtävällä. Kylmän alkukesän jälkeen hukkumistilastot ovat kääntyneet nousuun. Pitäkää omalta osaltanne huoli siitä, että te tai läheisenne ette päätyisi osaksi tätä tilastoa!