Non scholae sed vitae

Valtion Pukutehtaalla ommellun uudenkarhean virkapuvun kaulus hiosti niskaa, kun loppukesästä vuonna 2004 istuimme Pelastusopiston jumppasalissa lukuvuoden avajaistilaisuudessa. Viikkoa aikaisemmin olin lopettanut hommat rähjäisellä rakennustyömaalla ja kontrasti tähän tilaisuuteen oli valtava. Virallinen ohjelma torvisoittokuntineen tuntui juhlalliselta ja ehkä juuri siksi tilaisuudesta jäi niin vahva muistijälki.

Avajaispuheessa Pelastusopiston silloinen rehtori Reijo Tolppi visioi koulutuspolusta, joka voisi pian johtaa pelastajantutkinnosta aina tohtorintutkintoon saakka. Puhe kuulosti mielenkiintoiselta, sillä olin kesällä joutunut tekemään tiukan valinnan yliopiston ja pelastusopiston välillä. Järki sanoi että kannattaisi lähteä yliopistoon mutta se osa järjestä, jota sanotaan sydämeksi, päätti valita pelastusopiston. Nyt rehtori kuitenkin puhui, että ehkä sittenkin voin valita molemmat.

Pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia

Tolpin puhe nousi mieleen tänä keväänä, kun pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia pohtinut työryhmä esitti, että pelastusalan koulutustasoa lähdettäisiin nostamaan ja polku rakennettaisiin aina tiedekorkeakoulujen lisensiaatin- ja tohtorintutkintoihin saakka. Niistä propellipääosaston tutkinnoista pari sanaa lopuksi, mutta katsotaan ensin millaista tutkintorakennelmaa polun alkupäähän ollaan leipomassa.

Vaihtoehtoja on esitetty kaksi. Ensimmäinen säilyttäisi miehistön koulutustason ammatillisena perustutkintona, mutta tutkinnon kesto kasvaisi kolmeen vuoteen sisältäen myös terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyyden. Alipäällystötutkinto olisi tässä AMK-tasoinen ja päällystö puolestaan ylempää ammattikorkeaa. Toisessa skenaariossa sen sijaan jo miehistötason koulutus olisi ammattikorkeakoulutasoista. Tässäkin vaihtoehdossa tutkintoon sisältyisi terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyys, mutta muuten vaihtoehtoja tutkinnon sisällön rakentamiseen tarjottaisiin enemmän. Alipäällystötehtäviin saisi pätevyyden erikoistumisopintojen myötä ja päällystön pätevyys haettaisiin ylemmästä ammattikorkeasta.

Fyysistä, psyykkistä, kognitiivista ja sosiaalista toimintakykyä

Työtehtävissä vaadittava osaaminen, lainsäädäntö ja koko maailma muuttuu, joten tutkintojen on myös syytä kehittyä. Vaikka nyt käsillä oleva uudistus ei ensihoitoa lukuun ottamatta opintojen sisältöön puutu, vaikuttaa tietysti tutkinnon venyminen kolmivuotiseksi myös siihen. Työ tulee varmasti jatkossa muuttumaan, eikä tulevaisuuden taidot välttämättä ole niitä, mitä tänään opistolla harjoitellaan. Tähän muutosvalmiuteen toivonkin laajemman tutkinnon oppilaita valmentavan. On kuitenkin tärkeä pitää kiinni myös perusteista. Palomiehen työ on suorittavaa työtä, jossa pärjääminen edellyttää niin fyysistä, psyykkistä, kognitiivista kuin sosiaalistakin toimintakykyä. 1,5 vuoden opintojen aikana saadaan mielestäni koulutettua oppilaille hyvät perustaidot palomiehen ammattiin. Jatkossa, oli tutkinto sitten ammattikorkeatasoista tai ei, on tärkeä pitää perustaidot keskeisenä osana koulutusta, mutta samalla tulisi mielestäni huomioida nykyistä laajemmin fyysisyyden lisäksi nuo muutkin toimintakyvyn ulottuvuudet.

Tarvitaanko todella terveydenhuollon ammattipätevyyttä? 

Terveydenhuoltoalan ammattipätevyyden istuttaminen kiinteäksi osaksi tutkintoa hämmästyttää hieman. Eikö tätä voisi hoitaa täydentävänä moduulina tai pelastuslaitosten ja terveydenhuolto-oppilaitosten yhteistyönä valmistumisen jälkeen ja ennen kaikkea tarpeen mukaan? Aikanaan alipäällystökurssilla kurssikavereiden kanssa tarinoidessani omat silmät aukesivat Suomen pelastustoimen monimuotoisuudelle. Monessa paikassa palomies selviää kyllä evy-keikoistaan nykymallin opinnoilla, ilman julkiterhikkimerkintöjä. Kaikki eivät tarvitse terveydenhuollon ammattipätevyyttä – miksi sellainen siis pitäisi nitoa osaksi tutkintoa? Viittaan tässä otsikon vanhaan viisauteen; emme opiskele koulua vaan elämää varten. Tutkinnosta vapautuvan ajan voisi käyttää vaikka nykyistä huomattavasti laajempaan työssäoppimiseen.

Täydennys- ja jatkokoulutuksesta

Työryhmä esitti myös lakisääteistä lisä- ja täydennyskoulutusvelvoitetta. Tätä uudistusta tervehdin ilolla! Täydennyskoulutus yhdistettynä perusopetuksen moduuleihin toisi mahdollisuuden päivittää osaamista ja myös suunnata sitä uudelleen. Tämä toisi myös vaihtoehtoja urapolkuihin, jossa nykyisellään vaihtoehtona on jämähtää tapa-mieheksi, erikoistua ensihoitoon tai suunnata esimiestehtäviin. Koulutusuudistuksen lisäksi tarvittaisiin myös erilaisia tehtävänkuvia ja palkkiojärjestelmiä, jotta osaamista päästäisiin hyödyntämään. Itse tekisin ehkä mieluiten jotain vuorotyön ja päivätyön yhdistelmää. Näitä nähdään kyllä päällystöllä, mutta eikö samalla tavalla voisi vaikka viestintä- tai koulutusosaamista omaava palomies tai ensihoitaja jakaa työaikansa eri tehtävien välillä?

Kun pelastajakurssin avajaisissa lupailtu akateeminen koulutuspolku ei aikoinaan heti auennut, päätin itse raivata oman polkuni. Vuorotyöaika tarjosikin loistavan mahdollisuuden opintojen sovittamiseen työn yhteyteen ja tätä mahdollisuutta olen markkinoinut monelle lukion päättäneelle nuorelle sekä kollegoille. Tällaista työn ohella tai työuran varrella kouluttautumista soisi pelastuslaitosten tukevan säännönmukaisemmin ja siihen mielestäni työryhmänkin esitys tähtää. Valmiit polut turvallisuusalan korkeakoulututkintoihin lisäisivät varmasti jatko-opiskelijoiden määrää ja pelastusalan tutkimus- ja kehittämistyö hyötyy takuulla jokaisesta suoritetusta korkeakoulututkinnosta. Toisaalta yhteistyötä kannattaisi tehdä myös toisinpäin. Voisimmeko tarjota enemmän harjoittelupaikkoja tai opinnäytetyön aiheita alan ulkopuolisille yliopisto-opiskelijoille?

Kaikkien ei tietysti tarvitse tähdätä akateemiselle polulle. Etulinjassa tarvitaan ennen kaikkea tekijämiehiä ja –naisia, mutta heidänkin ammattitaitoa on pidettävä yllä kehitettävä läpi koko työuran. Työnantajan ei kannata olla huolissaan siitä, että koulutettu työntekijä saattaa valmistumisen jälkeen vaihtaa työpaikkaa. Huolestuttavampaa sen sijaan on, jos työntekijöitä ei kouluteta ja ne jäävät taloon!

Mikko Puolitaival

(kolumni on julkaistu Tulitaistelijassa toukokuussa 2018)

Opiskelu se sitten on komiaa hommaa!

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa

Napille oma nettiliittymä

Aamulla lumitöitä tehdessäni kuuntelin podcastia, jossa yliopiston tutkija ennusti, että pian lenkkitossulla tai paidan napilla voi olla oma nettiyhteys. Tästä asioiden internetistä (Internet of things) olin kyllä kuullut jo aiemmin, mutta yleensä esimerkkeinä on käytetty jääkaappeja, pesukoneita tai leivänpaahtimia. Pyykinpesukoneelle voisin nettiliittymän jo ostaakin, jos sen avulla saisin raportin siitä mihin sukat aina häviävät. No jääkaapille myös, jos se hoitaisi ruokaostokset ja ilmoittaisi kaappiin vanhenevista ruoista. Napin sanottiin voivan lähettää nettiin mm. kehon lämpötilaan liittyviä tietoja. Tuo on varmasti hyvä ominaisuus, mutta ainakaan lunta kolatessa en kokenut tarvetta tarkistaa kännykästä onko minulla hiki.

Vielä hetki sitten velipojan kanssa peittelimme tyynyillä yläkerran modeemia, kun yöllä vanhemmilta salaa lämmittelimme verkkoyhteyksiä. Modeemin käynnistysäänet olivat kuin avaruusaluksessa ja taisi olla puhelinlaskukin surffailujen ansiosta tähtitieteellinen. Ei mennyt surffailut silti hukkaan – IRC:ssa [irkissä] tutustuin mukavaan tyttöön, jonka myöhemmin tapasin myös livenä. Tutustuminen jatkuu edelleen.

Kuluttajista toimittajiksi

Tekniikan kehittyessä olemme saaneet vaihtaa vinkuvat modeemit ja pölyiset pöytäkoneet kiiltäviin älypuhelimiin ja läppäreihin. Mullistavinta ei kuitenkaan ole ollut käyttöpäätteiden kehitys, vaan se, että sisällön kuluttamisen lisäksi kaikilla on aito mahdollisuus myös tuottaa omia sisältöjä nettiin. Meille kaikille on auennut mahdollisuus kertoa maailmalle mitä tänään on harrastettu ja syöty tai mitä mieltä ollaan koirankakoista tai opetussuunnitelman perusteiden uudistuksesta.

Uudessa opetussuunnitelmassa muuten yhtenä laaja-alaisen osaamisen tavoitteena on monilukutaito… Onneksi! Nettiviestintää seuratessa on nimittäin välillä ollut havaittavissa pientä lähdekritiikin ja impulssikontrollin puutetta. Eipä silti, ei ne faktat taida nykyään olla muodissa politiikassakaan. Lapset oppivat monilukutaidon koulussa, mutta meille aikuisille vinkiksi: kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, eikä kaikki ole totta mikä netissä on kirjoitettu.

Onnettomuudet kiinnostavat

Netti on myllertänyt myös uutismaailman. Ennen vanhaan tämän päivän onnettomuuksista saatiin lukea huomisen lehdistä, mutta median sähköistymisen seurauksena uutisetkin liikkuvat sähäkämmin. Onnettomuusuutinen on nykyään netissä usein jo ennen kuin paloautot ovat palanneet takaisin kalustohalliin. Auttajaa kyllä välillä ihmetyttää se, että juttu siimasta irrotetusta lokista voi jyrätä huomioarvollaan uutisen huoneistopalosta pelastetuista ihmisistä. Tykkäyksiä ja klikkauksia keräävät teemat nousevat herkimmin pintaan uutisvirrassa.

Somebuumi on haastanut pelastuslaitoksetkin perustamaan omia profiileja. Netti onkin ollut oivallinen alusta erilaisten turvallisuusvinkkien jakamiseen ja pelastuslaitoksen arjesta kertomiseen. Nyt kun PR- ja tuvipuoli alkavat olla jotenkin hanskassa, niin seuraava iso haaste on laitosten onnettomuusviestinnän kehittäminen. Sen avulla voitaisiin jo onnettomuuden aikana antaa toimintaohjeita onnettomuuden vaikutuspiirissä oleville ja leikata huhuilta siipiä. Olemalla itse aktiivisia viestijöinä, voitaisiin paremmin myös vaikuttaa näkökulmaan… Tuhoutuiko puolet vai saatiinko puolet pelastettua?

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Vaikuttamisella on vaikutusta. Ei vain edellä mainitussa onnettomuusviestinnän näkökulmassa, vaan ennen kaikkea siinä että meidän toimialamme on mukana sisäisestä turvallisuudesta käytävissä keskusteluissa. Tässä katson hieman odottavasti pelastuslaitostemme johtajien suuntaan… Poliisin, rajavartiolaitoksen, häken, puolustusvoimien ja muiden turvallisuustoimistojen johtajat ovat jo pitkään edustaneet aktiivisesti omaa alaansa sosiaalisen median keskusteluissa. Pelastustoimen puolella on valitettavasti ollut hiljaisempaa. Johtaminen on viestintää. Sellainen johtaja joka ei osallistu keskusteluun, on ulkona keskustelusta ja herää jonakin päivänä entisenä johtajana. Näin totesi Pekka Sauri syksyllä viestintäseminaarissa. Hän sanoi myös että ei keskusteluun osallistuminen ole toki kiellettyä meiltä muiltakaan. Kaikki rohkeasti mukaan vain. Muistakaa kuitenkin se juttu kullasta ja internetistä.

Lääke vai myrkky

Samalla kun tässä julistan internetin ja somen mahdollisuuksista, täytyy todeta että hieman huolestuneena seuraan sen vaikutuksia meidän käyttäytymiseen… etenkin lasten osalta. Älylaitteiden käyttö koukuttaa - Ne ovat kuin sähköistä heroiinia. Kauppareissun tekeminen ei tahdo onnistua ilman notifikaatioiden tarkastamista ja sähkökatkon aikana todellinen kriisi alkaa vasta siitä kun kännykästä loppuu virta. Ei kannata unohtaa tosielämän suhteiden arvoa.
Sauria mukaillen voisin ennustaa, että kaveri jonka huomio on keskustelun sijasta aina kännykässä, herää jonakin päivänä entisenä kaverina. Niin hyvä asia kuin netti onkin, ei sen parissa silti kaikkea aikaa kannata viettää.  Sanonnan mukaan lääkkeen ja myrkyn ero on annostus. Sanonta taitaa päteä tässäkin.


(Kolumni on julkaistu Tulitaistelija-lehdessä kevättalvella 2018)

Maukka ja perhosensiipi

(Kolumni julkaistu alunperin Tulitaistelija-lehdessä syksyllä 2019)

Eräässä kaupungin järjestämässä johtamiskoulutuksessa meitä pyydettiin piirtämään paperille aikajana ja kirjaamaan siihen oma työhistoria. Ruutupaperilla tehtävä oli helppo toteuttaa ruutu per vuosi taktiikalla. Janan alkupäähän muodostui pienipiirteisiä merkintöjä. Pari kesää keittiöapulaisena mummon työpaikalla, kesä kiviä latomassa Helsingin eteläsatamassa, ikkunoiden asennusta ja –pesua sekä muita pätkätöitä. Ensimmäinen pidempi viiva kertoi vuosista rakennushommissa ja loput merkinnät liittyivätkin sitten tavalla tai toisella pelastustoimeen. Ajattelin että olipa mukava harjoitus. Työhistoriaa paperille kirjatessa mieleen nousi lukuisia mukavia tilannekuvia erilaisista tehtävistä ja työkavereista.

Saimme jatkotehtävän. Nyt piti tarkastella aikajanaa uudelleen ja pohtia nouseeko eri tehtävistä mieleen sellaisia yksittäisiä asioita, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi työuran etenemiseen tai työntekijäidentiteetin rakentumiseen. Saattaa olla, että kouluttaja pyysi pohtimaan erityisesti esimiestyön vaikutuksia… En muista enää tarkasti, eikä sillä ole oikeastaan väliä. Sen kuitenkin muistan, kuinka nuo jo aiemmin muistiin piirtyneet tilannekuvat työn ääreltä alkoivat tarkentua. Vuosien varrelta nousi esiin muutama muisto, joissa työkavereiden tai pomon kanssa käyty keskustelu oli vaikuttanut positiivisesti itseluottamukseen, asenteisiin tai tavoitteisiin. Teille haluan jakaa näistä yhden – oman urani kannalta tärkeimmän.

Valmistuttuani Pelastusopistosta sain heti työpaikan Helsingin pelastuslaitokselta. Silloin oli työntekijän markkinat ja allekirjoitinkin ensimmäisen viranhoitomääräyksen jo ennen kuin olin kuitannut edes sammutuskamppeita. Varsinainen perehdytysjakso eli ”kalakukkokurssi” alkoi vasta myöhemmin, joten meidät undulaatit sijoitettiin ensimmäisiksi vuoroiksi työriviin palopuolelle ja muutamalle vanhemmalle kaverille annettiin tehtäväksi katsoa hieman perään. Minä sain mentorikseni Maukan, kaulaan asti tatuoidun kaljupään, jonka arvelin tekevän firaabelikeikkoja Yakuzan pyövelinä. Käytöksellään Maukka kuitenkin osoitti heti, että ulkomuodon perusteella ei kannata arvioida ihmisiä. Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen se, miten kärsivällisesti hän ohjasi minua uuteen ammattiini ja paloaseman tapoihin. Tämän hän teki samalle tasolle asettuen ja todeten, että samaa työtä tässä tehdään virkavuosista ja -asemasta riippumatta. Maukan rauhalliset sanat muokkasivat pysyvästi asenteitani ja ajatusmaailmaa. Uskon yhä siihen, että me teemme pelastusalalla työtä saman päämäärän eteen virkavuosista ja –asemasta riippumatta. Olen myös halunnut ottaa uudet työkaverit ystävällisesti vastaan ja pyrkinyt tuuppaamaan heitä työuralla oikeaan suuntaan.

Palomiehet Jarno ja Jyri Rauman paloasemalta

Yllättävän pienillä asioilla voi olla yllättävän suuri vaikutus. Kaaosteoriassa puhutaan perhosefektistä, joka juontaa juurensa meteorologin retoriseen kysymykseen siitä, voisiko perhosen siiven isku saada aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa. Tulevan säätilan arvioinnissa nimittäin alkuarvojen pienikin heitto, esimerkiksi pyöristäminen tai pieni häiriö suuntaan tai toiseen aiheuttaa ketjureaktioita, jotka voivat muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi. Pienet syyt johtavat suuriin vaikutuksiin. Aika kaukaa haettua ehkä, mutta mielestäni mallia voi sovittaa myös ammatillisen kasvun tarkasteluun. Työurallakin pienet muutokset alkuarvoissa voivat johtaa aivan erilaisiin lopputuloksiin ja kuten hyvin tiedämme, alussa ollaan alttiita vaikutuksille – niin hyvässä kuin pahassa.

Millaisia perhosen siiveniskuja sinä olet saanut urasi alussa tai sen käännekohdissa? Ja vielä tärkeämpi kysymys… Miten olet itse vaikuttanut tai voit vaikuttaa uusiin työtovereihin?

Mikko

ps. Jos luet tämän, niin kiitos vielä kerran esimerkistä Maukka… ja kahvat päälle.


Mentorointi

Kun kreikkalainen soturi Odysseus taisteli Troijan sodassa, hän uskoi poikansa hyvän ystävänsä Mentorin hoiviin, joka oli neuvonantaja ja suojelija kuninkaallisessa henkivartiossa. Sittemmin sana on alkanut tarkoittaa kokenutta ja luotettua neuvonantajaa. Mentorointi on taito: viisauden siirtämisen taito. Se on tapa, jolla yksilö oppii vanhemmalta ja viisaammalta, joka on kulkenut saman tien ja tietää, miten sen haasteista selvitään. Kuka tahansa voi olla mentori, kunhan hänellä on tarjottavanaan tietämystä sekä aikaa ja valmiutta sitoutua siihen. Aidosti erinomainen luontainen mentori on poikkeuksellinen ja korvaamaton henkilö. (monster.fi)