Non scholae sed vitae

Valtion Pukutehtaalla ommellun uudenkarhean virkapuvun kaulus hiosti niskaa, kun loppukesästä vuonna 2004 istuimme Pelastusopiston jumppasalissa lukuvuoden avajaistilaisuudessa. Viikkoa aikaisemmin olin lopettanut hommat rähjäisellä rakennustyömaalla ja kontrasti tähän tilaisuuteen oli valtava. Virallinen ohjelma torvisoittokuntineen tuntui juhlalliselta ja ehkä juuri siksi tilaisuudesta jäi niin vahva muistijälki.

Avajaispuheessa Pelastusopiston silloinen rehtori Reijo Tolppi visioi koulutuspolusta, joka voisi pian johtaa pelastajantutkinnosta aina tohtorintutkintoon saakka. Puhe kuulosti mielenkiintoiselta, sillä olin kesällä joutunut tekemään tiukan valinnan yliopiston ja pelastusopiston välillä. Järki sanoi että kannattaisi lähteä yliopistoon mutta se osa järjestä, jota sanotaan sydämeksi, päätti valita pelastusopiston. Nyt rehtori kuitenkin puhui, että ehkä sittenkin voin valita molemmat.

Pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia

Tolpin puhe nousi mieleen tänä keväänä, kun pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia pohtinut työryhmä esitti, että pelastusalan koulutustasoa lähdettäisiin nostamaan ja polku rakennettaisiin aina tiedekorkeakoulujen lisensiaatin- ja tohtorintutkintoihin saakka. Niistä propellipääosaston tutkinnoista pari sanaa lopuksi, mutta katsotaan ensin millaista tutkintorakennelmaa polun alkupäähän ollaan leipomassa.

Vaihtoehtoja on esitetty kaksi. Ensimmäinen säilyttäisi miehistön koulutustason ammatillisena perustutkintona, mutta tutkinnon kesto kasvaisi kolmeen vuoteen sisältäen myös terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyyden. Alipäällystötutkinto olisi tässä AMK-tasoinen ja päällystö puolestaan ylempää ammattikorkeaa. Toisessa skenaariossa sen sijaan jo miehistötason koulutus olisi ammattikorkeakoulutasoista. Tässäkin vaihtoehdossa tutkintoon sisältyisi terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyys, mutta muuten vaihtoehtoja tutkinnon sisällön rakentamiseen tarjottaisiin enemmän. Alipäällystötehtäviin saisi pätevyyden erikoistumisopintojen myötä ja päällystön pätevyys haettaisiin ylemmästä ammattikorkeasta.

Fyysistä, psyykkistä, kognitiivista ja sosiaalista toimintakykyä

Työtehtävissä vaadittava osaaminen, lainsäädäntö ja koko maailma muuttuu, joten tutkintojen on myös syytä kehittyä. Vaikka nyt käsillä oleva uudistus ei ensihoitoa lukuun ottamatta opintojen sisältöön puutu, vaikuttaa tietysti tutkinnon venyminen kolmivuotiseksi myös siihen. Työ tulee varmasti jatkossa muuttumaan, eikä tulevaisuuden taidot välttämättä ole niitä, mitä tänään opistolla harjoitellaan. Tähän muutosvalmiuteen toivonkin laajemman tutkinnon oppilaita valmentavan. On kuitenkin tärkeä pitää kiinni myös perusteista. Palomiehen työ on suorittavaa työtä, jossa pärjääminen edellyttää niin fyysistä, psyykkistä, kognitiivista kuin sosiaalistakin toimintakykyä. 1,5 vuoden opintojen aikana saadaan mielestäni koulutettua oppilaille hyvät perustaidot palomiehen ammattiin. Jatkossa, oli tutkinto sitten ammattikorkeatasoista tai ei, on tärkeä pitää perustaidot keskeisenä osana koulutusta, mutta samalla tulisi mielestäni huomioida nykyistä laajemmin fyysisyyden lisäksi nuo muutkin toimintakyvyn ulottuvuudet.

Tarvitaanko todella terveydenhuollon ammattipätevyyttä? 

Terveydenhuoltoalan ammattipätevyyden istuttaminen kiinteäksi osaksi tutkintoa hämmästyttää hieman. Eikö tätä voisi hoitaa täydentävänä moduulina tai pelastuslaitosten ja terveydenhuolto-oppilaitosten yhteistyönä valmistumisen jälkeen ja ennen kaikkea tarpeen mukaan? Aikanaan alipäällystökurssilla kurssikavereiden kanssa tarinoidessani omat silmät aukesivat Suomen pelastustoimen monimuotoisuudelle. Monessa paikassa palomies selviää kyllä evy-keikoistaan nykymallin opinnoilla, ilman julkiterhikkimerkintöjä. Kaikki eivät tarvitse terveydenhuollon ammattipätevyyttä – miksi sellainen siis pitäisi nitoa osaksi tutkintoa? Viittaan tässä otsikon vanhaan viisauteen; emme opiskele koulua vaan elämää varten. Tutkinnosta vapautuvan ajan voisi käyttää vaikka nykyistä huomattavasti laajempaan työssäoppimiseen.

Täydennys- ja jatkokoulutuksesta

Työryhmä esitti myös lakisääteistä lisä- ja täydennyskoulutusvelvoitetta. Tätä uudistusta tervehdin ilolla! Täydennyskoulutus yhdistettynä perusopetuksen moduuleihin toisi mahdollisuuden päivittää osaamista ja myös suunnata sitä uudelleen. Tämä toisi myös vaihtoehtoja urapolkuihin, jossa nykyisellään vaihtoehtona on jämähtää tapa-mieheksi, erikoistua ensihoitoon tai suunnata esimiestehtäviin. Koulutusuudistuksen lisäksi tarvittaisiin myös erilaisia tehtävänkuvia ja palkkiojärjestelmiä, jotta osaamista päästäisiin hyödyntämään. Itse tekisin ehkä mieluiten jotain vuorotyön ja päivätyön yhdistelmää. Näitä nähdään kyllä päällystöllä, mutta eikö samalla tavalla voisi vaikka viestintä- tai koulutusosaamista omaava palomies tai ensihoitaja jakaa työaikansa eri tehtävien välillä?

Kun pelastajakurssin avajaisissa lupailtu akateeminen koulutuspolku ei aikoinaan heti auennut, päätin itse raivata oman polkuni. Vuorotyöaika tarjosikin loistavan mahdollisuuden opintojen sovittamiseen työn yhteyteen ja tätä mahdollisuutta olen markkinoinut monelle lukion päättäneelle nuorelle sekä kollegoille. Tällaista työn ohella tai työuran varrella kouluttautumista soisi pelastuslaitosten tukevan säännönmukaisemmin ja siihen mielestäni työryhmänkin esitys tähtää. Valmiit polut turvallisuusalan korkeakoulututkintoihin lisäisivät varmasti jatko-opiskelijoiden määrää ja pelastusalan tutkimus- ja kehittämistyö hyötyy takuulla jokaisesta suoritetusta korkeakoulututkinnosta. Toisaalta yhteistyötä kannattaisi tehdä myös toisinpäin. Voisimmeko tarjota enemmän harjoittelupaikkoja tai opinnäytetyön aiheita alan ulkopuolisille yliopisto-opiskelijoille?

Kaikkien ei tietysti tarvitse tähdätä akateemiselle polulle. Etulinjassa tarvitaan ennen kaikkea tekijämiehiä ja –naisia, mutta heidänkin ammattitaitoa on pidettävä yllä kehitettävä läpi koko työuran. Työnantajan ei kannata olla huolissaan siitä, että koulutettu työntekijä saattaa valmistumisen jälkeen vaihtaa työpaikkaa. Huolestuttavampaa sen sijaan on, jos työntekijöitä ei kouluteta ja ne jäävät taloon!

Mikko Puolitaival

(kolumni on julkaistu Tulitaistelijassa toukokuussa 2018)

Opiskelu se sitten on komiaa hommaa!