Maratonjuttu

Maratonista on kulunut aikaa jo pari viikkoa ja nyt, ennen kuin muistikuvat totaalisesti haalistuvat, on hyvä kerrata Amsterdamin reissun kohokohdat.

Lomille lompsis!

Kuten edellisessä postauksessa totesin, syksy on ollut kiireinen ja pieni lomareissu tuli todellakin sopivaan aikaan. Matkalaukkua pakatessa en vielä oikein osannut ajatella olevani lähdössä kauan odotetulle reissulle, mutta aamulla ajellessamme kohti lentokenttää totesin olevani LOMALLA! Talvirenkaiden vaihto edellisenä iltana osoittautui vaivan arvoiseksi, sillä keli oli jo melko talvinen ja ensiluntakin riitti ihailtavaksi ainakin parin sentin verran.
 

Lähtöaamuna satoi lunta

Hyvinkäältä poimimme kyytiin loputkin lomalaiset. Tankkasimme vielä kupumme täyteen makaronilaatikkoa ennen kuin jatkoimme matkaamme Helsinki-Vantaalle. Lento oli 1,5 tuntia myöhässä, joten kentällä jouduimme odottelemaan hyvän tovin. Aika kului kuitenkin nopeasti ja keskustellessamme lasten ja nuorten liikuntatottumuksista ja – mahdollisuuksista. Tästä lupaan kirjoittaa myöhemmin kokonaan oman tekstin tänne blogiin.
 

Lennon odottelua

 

KLM:n siivin kohti Amsterdamia

I AMsterdam

Schipolin kentältä siirryimme bussilla Mercure-hotellille, josta olin varannut huoneet valmiiksi Ebookersin kautta. Hotelli sijaitsi n. 4 km päässä kisakeskuksena toimivasta olympiastadionista ja 6-7 km päässä keskustasta. Tärkein valintakriteeri oli hinta, mutta kohtuullisen hyvä sijainti oli myös tärkeä. Paikan edullisuuden oli huomannut muutkin, sillä hotelliin majoittui viikonlopun aikana meidän lisäksemme kymmeniä muitakin maratonturisteja. Tämä oli muuten ensimmäinen näkemäni neljän tähden hotelli, jonka henkilökuntaan kuului oma kissa.

Hienoista puitteista emme jääneet sen kummemmin nautiskelemaan, vaan jatkoimme saman tien bussilla keskustaan. Siellä riittikin maalaispojalle ihmeteltävää: kanaaleja, jokilaivoja, tavarafillareita, kivirakennuksia, huumeita ja kauniita naisia. Pilvenpolttajia tuli vastaan tuoksuista päätellen melko usein ja kokaiiniakin meille yritettiin kaupata. Tarvitsimme kuitenkin huumeiden sijasta ruokaa, joten marssimme lasagnelle jonnekin italialaiseen ravintolaan. Ilta oli jo aika pitkällä ennen kuin maltoimme jättää keskustan ihmeet taaksemme ja poistua ruokakaupan kautta hotellille. Päällimmäisenä päivästä jäi mieleen ystävälliset ihmiset ja runsas polkupyörien määrä. Päätimmekin seuraavana päivänä jatkaa kaupunkikierrosta maan tavan mukaisesti polkupyörillä.

Olympiastadion

Museo jonka lävitse juoksureitti kulki

 

Hollantilainen pyöräilykulttuuri

Aamupalan jälkeen kävimme vetäisemässä juoksulenkin. Vatsani mielestä järjestys olisi saanut olla toisinpäin. Kova pistos haittasi vetojen tekemistä, joten tyydyin lähinnä rentoon juoksenteluun. Matkalla meitä tuli vastaan ainakin yksi lehmä tai mikä lie sonni ja jotain pienempiä elukoita – noin 5 kilometrin päässä keskustasta! Eläinten paimentaminen keskustan liepeillä taitaa olla myös maan tapa, sillä muistan pari vuotta sitten edellisellä Hollanninreissulla kohdanneeni Stellendamin kaduilla kukkoja. Pienestä pistoksesta huolimatta harjoittelujaksoni viimeinen juoksulenkki tuntui oikein hyvältä. Olin ollut hieman huolissani vasemmasta pohkeesta, joka kramppasi noin viikkoa aiemmin keskellä yötä. Venyttely, ravistelu ja treenamisen keveneminen olivat auttaneet, eikä pohkeessa enää tuntunut kireyttä – Hieno homma!

Lenkin jälkeen vuokrasimme fillarit ja lähdimme sotkemaan pitkin bike laneja kohti kisakeskusta. Siellä kiersimme nopeasti messuosastot ja kuittasimme kilpailunumerot. Muutaman suomalaisenkin bongasimme ja vaihdoimme pari sanaa mm. Matti Rauman (Turun Urheiluliitto) kanssa. Hauskana yksityiskohtana messukierroksesta jäi mieleen vaimoni puhelinsoitto… Vaimon soittamat puhelut ovat kaikki ikimuistoisia jo sinänsä, mutta erityisen tästä teki se että ympärillä ollut porukka alkoi viheltää puhelimessani ollutta Kill Bill –soittoääntä. Viheltely jatkui pitkään vielä puhelimeen vastaamisen jälkeenkin.

Pyörällä kohti keskustaa (maratonreitti n. 37 km kohdalla)

Kisaexpot ovat kaikissa isommissa maratoneissa samanlaisia, joten emme jääneet hallille tupeksimaan. Lähdimme maratonkartan avulla suunnistamaan kohti keskustaa ja ajatuksenamme oli samalla tutustua osaan reitistä. On ihan hyvä olla jonkinlainen käsitys varsinkin reitin loppupäästä. Ajellessamme reittiosuutta 42-35 psyykkasin itseäni jo etukäteen raskaita viimeisiä kilometrejä varten. Onneksi siihen ei osunut mitään raskaita nousuja tai muuta ikävää, niin kuin ei tosin koko reitille muutenkaan. Amsterdamhan on tunnettu tasaisesta alustastaan ja kovista ennätysajoista.

Päivän aikana tuli poljettua aivan liian paljon. Matkaa emme mitanneet, mutta jos liikkeelle lähdimme noin klo 11 ja hotellille palasimme 22.30, niin kyllä siinä vähintään yhden maratonin verran tuli sotkettua. Mutta ei harmita kyllä yhtään… Jos pyöräillessäni tunsin ajelevani ehkä koko siihenastisen elämäni vaikuttavinta lenkkiä. Olen kyllä liikkunut PALJON yksi-, kaksi- ja kolmipyöräisillä fillareilla kisoissa ja huvikseen, mutta osallisuus tähän upeaan pyöräilykulttuurin yhtenä pyöräilijänä muiden joukossa oli jotain uutta ja sykähdyttävää. Amsterdamissa pyöräilijä on kuningas: Tuntuu että koko katusuunnittelu on tehty pyöräilyn ehdoilla. Kaikkien katujen laidassa kulkee oma pyöräkaista ja jopa vanhoihin kiviportaisiin on tehty luiskat pyörän taluttamista varten, jos on siirryttävä tasolta toiselle. Tuntui siltä että Amsterdamissa kaikki pyöräilivät; mummot, papat, pissikset ja pukumiehet. Äidit kuljettivat lapsiaan ja ostoksiaan pyörillä ilman mitään ongelmaa. Kyytiin mahtui hyvin yksi muksu ritsille, toinen tangolle ja etulaatikossa saattoi vielä istua pieni koira. Ns. tavarafillareita oli paljon, mutta suurimmalla osalla menopelinä oli ihan perusvehje - Mustaksi maalattu tai ruosteinen putkikameli, johon oli kiinnitetty joku limukori. Me maksoimme pyöriemme vuokrasta 15e/päivä, mutta seuraavalla reissulla käyn kyllä ostamassa jostakin oman pyörän ja lukon – niistä pääsee varmasti eroon kun loma loppuu! Vaikka pyöriä oli paljon, niin yksi asia loisti kuitenkin poissaolollaan - nimittäin pyöräilykypärät… Näin kypäriä ainoastaan maratonpäivänä kaupungin laidalla ajelleilla maantiepyöräilijöillä. Jos voisin, niin taikoisin Hollannin pyöräilykulttuurin myös Suomeen, mutta samalla hoitaisin kaikille pyöräkypärän päähän. Se on tärkeä kapistus, uskokaa pois... Tein itse vakaan päätöksen kypärän käytöstä noin kolme hoitamaani kallonmurtumaa sitten!

Race day!

Kisa-aamuna heräsimme jo 6 maissa syömään aamupalaa, jotta ruoka ehtisi laskeutua ennen starttia. Aikaa olisi ollut ottaa vielä vaikka pienet torkutkin, mutta kisajännitys vei voiton ja ryhdyin hoitamaan lähtörituaaleja. Itse teippaan ihoteipillä aina kaikki varpaat, sekä akillesjänteiden alaosan. Lisäksi teippaan sykemittarin vyön kiinni nännien kohdalta, vaikka minulla ei nännihiertymiä koskaan ole tullutkaan. Muita pakollisia lähtövalmisteluja ovat numerolappujen kiinnitys, geelien ja muiden tilpehöörien pakkaaminen, kenkien nauhoitus ja jatkuva vessassa ravaaminen. Edellisinä päivinä vessareissujen syynä on ykkösasia, mutta kisa-aamuna enemmänkin kakkosasia. Jännitys ja kahvi tekevät tehtävänsä ja suoli tyhjenee turhasta painolastista – ihan hyvä niin.

Valmiina starttiin

1.5 tuntia ennen starttia lähdimme muiden kanssa respan ohjeiden mukaisesti bussipysäkille, josta bussin piti mennä stadionin suuntaan. Bussi tulikin pian, mutta kuski sanoi että reitti on vaihdettu, koska tiet on suljettu maratonin vuoksi. Harmitti, mutta aikaa ei ollut asian vatvomiseen. Päätimme ottaa lennosta taksin ja onnistuimmekin muutaman yrityksen jälkeen sellaisen saamaan. Maratoonareita auto täyteen ja stadionin suuntaan niin pitkälle kuin suinkin. Eipä taksillakaan päässyt perille, mutta yhden kilometrin jaksoi kyllä kävelläkin.

Stadionin ulkopuolella tapasimme polkupyörällä paikalle tulleen Riku-Pekan, joka pitkittyneen flunssan vuoksi päätti jättää juoksun väliin. Sen verran hyvässä kunnossa Riksa kuitenkin oli, että hän pystyi kiertämään reitin varrella polkupyörällä ja samalla toimimaan huoltajana. Yhdessä vielä huusimme pakolliset sotahuudot ja kertasimme huoltopisteet. Kun starttiin oli aikaa noin puoli tuntia, lähdimme jonottamaan stadionille päin. Ruuhka oli melkoinen ja hetken jo tuntui siltä, ettemme me millään ehdi lähtökarsinoihin ennen starttia. Kun vartin jonottamisen jälkeen pääsimme aidoilla tehdyn pullonkaulan läpi, alkoi jono vetää ja pian olimmekin stadionilla. Tungos loi tunnelmaa, mutta itse en ehkä ahtaisi sellaista väkimäärää suljetulle kentälle.

Kauan emme stadionilla ehtineet hermoilla, kun lähtölaukaus jo pamahti. Lähtöviivan ylittämiseen meni vielä pari minuuttia, vaikka itsekin lähdin melkein kärkijoukoissa. Takakaarteessa pääsin kuitenkin jo juoksemaan, eikä ruuhka merkittävästi vaikuttanut alkuvauhtiin. Olin asettanut itselleni ehdottomaksi tavoitteeksi juosta vihdoin maratonin alle 3,5 tunnin, mikä edellytti vähintään 5 minuutin kilometrivauhtia. Luotin vauhdinpidossa lähinnä omaan juoksutuntumaan. GPS tuntui näyttävän hieman liian kovaa vauhtia, mutta sitäkin vilkuilin välillä. Käytän syke- ja matkamittareita lähinnä harjoituksissa, mutta kisoissa luotan enemmän fiilikseen. Fiilis osoittautuikin oikeaksi, kun 5 kilometrin kohdalla sykemittariin oli kertynyt melkein puoli kilometriä ylimääräistä matkaa. Mittarin vauhti tasoittui matkan edetessä, mutta päätin kuitenkin luottaa lähinnä omiin jalkoihin, kelloon ja kilometrimerkintöihin.

Vaikka juoksu sujui ihan kivasti, niin 5-10 km kohdalla oikeassa reidessä ja vasemmassa pohkeessa tuntui pientä kiristystä. Kaikki oireet maratonilla pistävät aina hieman jännittämään, niin tälläkin kertaa. Muutama vuosi sitten Tukholmassa alkoi nivuseni vaivata n. 15 km kohdalla eikä kipu helpottanut kuin vasta viikko maratonin jälkeen... Silloin viimeiset 27 kilometriä olivat yhtä tuskaa. Onneksi tällä kertaa kireydet hävisivät ja pääsin nautiskelemaan juoksusta täysin palkein. Aina välillä juttelin juoksukavereiden kanssa muutaman sanan ja taputtelin innokkaalle yleisölle. Myös työvuorossa olevia palomiehiä bongasin katsojien joukosta. Vauhdissa ehdin hyvin esittäytymään suomalaiseksi kollegaksi ja yläfemmojen jälkeen matka taittui taas entistä keveämmin. Puolitaipaleeseen saakka 5 km väliajat olivat 23:12, 23:40, 23:12 ja 23:10. Puolikkaan väliaika 1:38,19 sisälsi jo hyvin hiipumisvaraa loppuun. Mistään hiipumisesta ei ollut kuitenkaan merkkiäkään, joten päätin hieman kiristää vauhtia. 30 saakka juoksu kulki kuin unelma… Menin iso flow-vaihde päällä ja hymy ylettyi varmasti korvasta korvaan. Vauhdin kasvaessa aloin ohittelemaan muita juoksijoita, mikä luonnollisesti tuntui myös hyvälle. 30 km:n väliaika oli 2:17,52 ja silloin tiesin juoksevani uuden ennätyksen, ellei totaalista simahtamista tulisi viimeisellä kympillä.

Pysähdyin alusta saakka jokaisella huoltopisteellä ja hyödynsin palveluja koko rahan edestä. Otin aina valmiiksi suun täyteen Maximin energiageeliä jonka huuhdoin alas kuntojuomalla ja kupillisella vettä. Jos pisteellä oli banaaneja, niin popsin myös niitä. Vaikka keli ei ollut mitenkään helteinen, niin jäähdyttelin pääni aina myös kylmällä sienellä. Alkumatkasta käytin ns. magnesium-geelejä ja viimeisellä kympillä guarana-geelejä. Viimeistä vitosta varten mukana oli myös Squeezyn punainen geeli, josta olen usein saanut puhtia suorituksen loppuun. Vatsa toimi koko matkan ongelmitta ja uskon että hyvä energian saanti oli yksi tärkeä syy helppoon matkantekoon. Uskon kuitenkin että vähintään yhtä tärkeää, kuin mukana kannetut energiageelit, oli pieni merisuolapussukkani. Siitä otin kiteitä kielen alle tasaisin väliajoin puolikkaan jälkeen, eikä jalkoihin tullut koko matkan aikana yhtään kunnon kramppia! Tulen varmasti kantamaan merisuolaa mukana myös tulevaisuudessa…

Usein puhutaan muurista, joka maratoonareilla tulee vastaan n. 28-32 km kohdalla. Minulla ei varsinaista muuria tullut koko matkan aikana. Toki tossu alkoi painaa ja vauhtikin hieman hidastui, mutta fiilis oli miljoona kertaa parempi kuin aikaisemmilla maratoneilla. 37 km:n kohdalla Riksa kertoi reitin varrelta, että 3:15 jänikset olivat menneet hetki sitten. Hän lähti minua pyörällä kannustamaan kiriin, mutta parin sadan metrin jälkeen rengas puhkesi ja jouduin jatkamaan yksin. Vaikka varsinaista muuria ei matkalla ollutkaan, niin juuri ennen Riksan tapaamista oli kuitenkin se rankin hetki. Kaverin kannustukset antoivat kuitenkin ihmeellisesti voimaa ja ehkä asiaan vaikutti myös se punainen geeli. Tuntui uskomattoman hienolta juosta viimeisiä kilometrejä tuttua reittiä pitkin kohti stadionia. Matkalla olin jo muuttanut tavoitteekseni juosta alle 3:20, mutta nyt olin menossa jo lähes aikaan 3:15. Stadionia lähestyessämme väkeä oli molemmin puolin katua ja kaikki hurrasivat. Meteliä lisäsivät vielä ambulanssit ja poliisit, jotka ajoivat pillit vinkuen kohti stadionia. Syykin selvisi pian – 500 metriä ennen maalia oli maahan lyyhistynyt mies, jota elvytettiin jo ensihoitajien toimesta. Surullinen muistutus siitä, että vuosittain maratoneille myös kuolee ihmisiä. Pitkä juoksu on todella raskas koetus elimistölle ja esim. flunssaisena juokseminen voi aiheuttaa sydänlihaksen tulehduksen ja jopa sydänpysähdyksen. En tiedä tämän elottomuuden syitä, sillä en jäänyt katselemaan. En olisi varmasti päässyt edes kyykkyyn ja ensihoitajatkin olivat jo kohteessa, joten ei ollut mitään syytä pysähtyä. Juttelimme tilanteesta vauhdissa muutaman sanan muiden juoksijoiden kanssa, mutta jatkoimme kaikki matkaa. Stadionille päästyäni aloin vielä kiristämään vauhtia ja viimeiset 100 metriä juoksin niin kovaa kuin jaloista irtosi... ja irtosihan sieltä! Yleisöltäkin irtosi hienot kannustukset kun ylitin maaliviivan nettoajassa 3:15,17.

Loppukirin ansiosta reidet hieman kramppasivat, mutta nyt ei enää todellakaan harmittanut. Venyttelin varovasti jalat kävelykuntoon ja kävin pokkaamassa komean mitalin kaulaan ja muovipeitteen hartioilleni. Kuljin maalialueelta eteenpäin kavereitani etsien. Heitä ei kuitenkaan näkynyt, joten jäin stadionin portin läheisyyteen nojailemaan aitaa vasten. Katselin maaliin tulevia juoksijoita ja kuuntelin selostajan hehkutusta… Olin kliseisesti sanottuna ”väsynyt, mutta onnellinen”… niin onnellinen, että olo tuntui melkein haikealta. Mieleen tulivat yksitellen kaikki syksyn aikana juostut lenkit – Ne jotka olin juossut sateisina syysaamuina ennen työpäivää, ne jotka juoksin maantien laidassa pienessä pakkasessa myöhään illalla, ne jotka juoksin lasteni kanssa aurinkoisella urheilukentällä. Kukaan ei sitä siellä huomannut, mutta täytyy tunnustaa että silmät kostuivat kyynelistä. Monta vuotta olin tavoitellut onnistumista maratonilla, mutta harvoin olin edes päässyt juosten maaliin. Urheilu on iloa ja surua, onnistumisia ja pettymyksiä... Nyt oli minun vuoroni onnistua!

Metallia

Havahduttuani mietteistäni jatkoin kavereideni etsintää, mutta lopulta totesin homman mahdottomaksi. Olimme olleet aamulla niin täpinöissämme, ettemme sopineet mitään tapaamispaikkaa. Vuokrasin eräältä pariskunnalta kahdella eurolla puhelimen ja soitin vaimolle kotiin. Pyysin häntä soittamaan Riksalle ja kertomaan että olin päässyt maaliin ja lähden kävelemään hotellille. Ajattelin että kävely tekisi jaloille hyvää, enkä jaksanut märissä vaatteissa enää paikallanikaan odottaa. Niinpä kävin hakemassa vielä kupillisen kuntojuomaa ja lähdin mitali kaulassa ja muovinpala hartioilla käppäilemään kohti hotellia. Matkalla eksyin ja käveltävää tuli lopulta noin 5 km. Hotellilla latasin kylpyammeen täyteen kuumaa vettä ja lilluttelin siellä kuin keitetty rapu. Teipit lähtivät liuotuksen jälkeen irti ja totesin että kynnet näyttävät normaaleilta eikä jaloissa ole rakkoja. Kylpemisen aikana kaveritkin tulivat takaisin ja heti alkoi kova spekulaatio päivän tapahtumista. Heidän aikoihinsa (2:55 ja 3:01) on minulla vielä pitkä matka, mutta nyt kuitenkin tiedän, ettei se kolmen tunnin alittaminenkaan täysin epärealistinen haave ole.

Juoksun statistiikkaa.. suora linkki löytyy täältä

Aktiivinen palautuminen

Spekuloinnin lomassa kiskoimme taas farkut jalkaan ja aloimme tehdä lähtöä takaisin kaupungille. Eihän me Amsterdamiin tultu hotelliin löhöilemään. Tällä kertaa bussikuski lupasi viedä meidät kaupunkiin asti, vaikkakin kiertoreittiä koska kaupungissa on jokin maraton… Ihme tapahtumia sellaiset, kun bussitkaan eivät pääse kulkemaan!! Keskustan liepeille asti jaksoimme istua kyydissä, mutta sitten vauhti hiipui ruuhkien vuoksi niin hitaaksi, että päätimme mennä loppumatkan jalan. Kävellessämme tapasimme ruotsalaisen muusikon, jonka kulki kanssamme melkein keskustaan saakka. Monet hauskat keskustelut alkoivat reitin kysymisestä, niin tämäkin. Juttelin viikonlopun kanssa useamman ”vieraan” ihmisen kanssa, mitä Raumalla kuukaudessa. Argentiinalaisesta pihviravintolasta kävimme tankkaamassa lihasten palautumiselle tärkeitä proteiineja ja jatkoimme iltaa kaupungilla kierrellen. Kaupat, kahvilat, vohveliravintolat, kuuluisat kadut ja muut nähtävyydet tulivat tutuiksi espanjalaisen kaverin toimiessa oppaanamme. Yön lähestyessä hyvästelimme ja palasimme kai jostain pohjois-Amsterdamista raitiovaunulla takaisin keskustaan. Vielä yökaupan kautta kävimme hakemassa ruokatäydennystä ennen kuin palasimme hotellille. Uni tuli raskaan päivän jälkeen nopeasti. Viimeisinä ajatuksina taisin ihmetellä miten jalat voivat olla vielä niin hyvässä kunnossa…
 

 

Takaisin härmään

Kohtuullisessa kunnossa jalat olivat vielä aamullakin, mutta lenkin päätin jättää väliin. Eikä enää olisi ollut aikaakaan, sillä nukuimme melko pitkään. Pakkasimme tavarat, söimme eväät ja suhasimme hotellin omalla taksilla kentälle. Schipol on aika paljon Helsinki-Vantaata isompi, mutta oikea terminaali ja portti löytyivät ja pian olimme jo koneessa matkalla kohti kotia. Suomessa odotti pimeys ja pakkaskeli, mutta kiva oli kuitenkin tulla takaisin. Ennen kuin porukkamme hajaantui omille teilleen, oli jo alustavat suunnitelmat seuraavasta reissusta tehty! Ilta oli kääntymässä yöksi kun viimein marssin rennoin jaloin kotiin vaimon ihmetellessä. Onneksi oli mitali ja tuliaisia tuomisina, muuten kotona ei ehkä olisi uskottu että olin käynyt juoksemassa maratonin.

 

Nokka kohti Damia!

Vaikka koko syksyn olen maratonia odottanut, niin nyt tuntuu että h-hetki pääsi sittenkin yllättämään minut.. Kaikkien työ- ja arkikiireiden keskellä en ole lähtövalmisteluihin ehtinyt ajatustakaan uhrata vasta kun tänään. Renkaiden vaihtoa, vaatteiden pesua ja kauppareissuja onkin nyt riittänyt koko illaksi ja fiilis on jo nyt sellainen, kuin normaalisti vasta maratonin jälkeen. 

Nyt pitäisi kuitenkin olla valmista.. Lenkkarit, sykemittari, passi, teipit ja juoksukuteet on sullottu käsimatkatavaralaukkuun muiden vaatteiden kanssa. Geelit, suola ja kuntopöly on pienissä pussukoissa (jäävät varmaan kyllä jäävät tulliin.. Sen verran epäilyttäviltä nyssäköitä) jne. Kuntojuomaa onkin tullut lipitettyä jo pari päivää, mutta muuten tankkaus on ollut melko vähäistä. 

Aamulla olisi tarkoitus lähteä varhain kohti Helsinki-Vantaata ja siitä edelleen KLM:n siivin kohti Schipolia... Toivotaan ettei orastava kutina kurkussa ei äidy kivuksi, vaan saisin juosta sunnuntaina terveenä ja hyvävoimaisena... "Toivossa on hyvä elää", sanoi lapamato.

Om terug te keren naar de kwestie.. On hollantia ja tarkoittaa ehkä että: palataan asiaan!

KATSO KOHUKUVAT!!! Puolipolvi paljastaa lähes kaiken...

... maratonharjoittelustaan!

Syksy on tosiaan mennyt maratontreenin merkeissä, eikä triathlonin ja suunnistuksen jälkeen paljon muille lajeille, kuin juoksulle, ole aikaa jäänytkään. 3.10. järjestetyt palokunnan voimailukisat olivat toki pieni poikkeus, joka sanonnan mukaan kuitenkin vahvistaa säännön.

Tämän syksyn maratonharjoitteluni on poikennut hieman aikaisemmista harjoitusjaksoistani. Juoksua on ollut ohjelmassa noin 6 x viikossa, mikä ei treenikertojen määränä periaatteessa ole paljon, mutta aiemmin en ole koskaan näin yksipuolisesti treenannut yhtä lajia, vaan harjoitusviikot ovat aina koostuneet (vähän fiiliksen mukaan) useiden eri lajien harrastamisesta. Nyt H-hetken lähestyessä on myös viikoittaisten treenikilometrien määrä kasvanut kohtuullisen paljon aiempia harjoitusjaksoja suuremmaksi. Voisi ehkä sanoa, että harjoitteluni on muuttunut kurinalaisemmaksi ja tavoitteellisemmaksi... Ja siihen on syynsä. Minä olen nimittäin juossut muistaakseni 6 tai 7 maratonia, joista kaikki ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneet..

Nyt olen päättänyt onnistua!

Keväällä eräs kaverini houkutteli minua lähtemään syksyllä jonnekin ulkomaille juoksemaan maratonia. Pienen suostuttelun jälkeen lupauduin mukaan ja tarjonnan kartoituksen jälkeen valikoitui kohteeksemme 20.10.2013 juostava TCS Amsterdam marathon. Aiemmat maratonit olen juossut joko alku- (Tukholma, Varkaus) tai loppukesästä (Helsinki, Tampere), mutta syksymaratonia en ole aiemmin kokenut.

Kaikissa vuodenajoissa on juoksemisen kannalta omat hyvät ja huonot puolensa, mutta syksy tuntuu sopivan juoksemiseen oikein hyvin. Hyviä puolia on siis enemmän kuin niitä huonoja! Kun kisakunnon "herkistelyvaihe" kestää noin kolme kuukautta, niin suuri osa harjoittelujaksosta sijoittuu ajankohtaan, jolloin juokseminen on varusteteknisesti erittäin helppoa; Juoksualusta on pitävä ja ilma on sopivan lämmin (mutta ei liian kuuma), jolloin shortsit ja t-paita usein riittävät varusteiksi. Pitävä alusta on tärkeä juoksutekniikan ja -turvallisuuden kannalta. Sopivan vähäinen varusteiden käyttö pitää puolestaan urheilupyykkivuoren kohtuullisen pienenä. Lisäksi loppukesästä ja syksystä on paljon erilaisia kuntoilutapahtumia, joissa voi käydä testaamassa omaa juoksukuntoaan ja samalla tsemppaamassa itseään tulevaa koitosta varten. Syksyllä on mukava seurata myös luonnossa tapahtuvaa muutosta, missä riittää paljon ihasteltavaa. Näin ainakin minun mielestäni, joku voi toki olla toistakin mieltä :)

Myös kevät ja alkukesä ovat minulle mieluisia aikoja juoksennella. Ne ovatkin perinteisesti olleet minun "juoksuaikaa". Hiihtokauden päättyessä on kiva vaihtaa lajia ja aloittaa treeni esim. Tukholman maratonia varten. Lumen ja jään sulaminen toki hetken hankaloittavat tekemistä, mutta pysyypähän vauhdit aisoissa alkukevään treeneissä. Jos syksyllä on luonto kaunis, niin keväällä se vasta onkin ja lämpötilatkin pysyvät usein juoksemisen kannalta sopivina. Kesällä sijaan mieluummin pyöräilen, melon tai suunnistan... Toki juoksenkin, mutta vähemmän.  Talvi on minulla varattu joukkueurheilulle, salitreenille, uimiselle ja hiihdolle.

Vaikka maratonin ajankohta olikin hyvin tiedossa, niin varsinaisen ohjelman juoksuharjoitteluni rungoksi etsin melko myöhään. Olen aiemmin suunnitellut ohjelmani itse mm. Juoksija-lehdessä esitettyjen mallien pohjalta. Niin kuin sanoin, aiempi harjoitteluni on sisältänyt paljon ns. korvaavaa harjoitusta ja olen helposti voinut korvata intervallitreenin vaikka sählypelillä tai juossut sen treenin sählypelin lisäksi. Usein olen saanut pieniä rasitusvammoja harjoittelun myötä... Parina vuonna olen kärsinyt ns. juoksijanpolvesta ja kerran plantaari faskiitista. Rasitusvammojen ja tulehdusten lisäksi ovat ihan rehelliset urheiluvammat häirinneet treenaamista useina vuosina. Milloin on nilkka taittunut ja milloin kiertäjäkalvosin (supra spinatus) revennyt.

Kun löysin Finnish Marathon Runnersin sivuilta lyhyistä, mutta lukuisista lenkeistä koostuvan treeniohjelman päätin aloittaa uudenlaisen harjoittelun ja tulostin ohjelman heti itselleni. Hyppäsin rääkkiin mukaan, kun maratoniin oli vielä 14 viikkoa aikaa. Aluksi tuntui melko hölmöltä lähteä juoksemaan 5 ja 6 km pituisia lenkkejä lähes päivittäin, kun olin aiemmin treenatessani juossut n. 3 kertaa pidempiä, mutta harvemmin. On kuitenkin niin, että 15 km lenkki on paljon helpompi jättää juoksematta kuin 5 km lenkki. Kiireisellä ihmisellä tekosyitä lenkkien väliinjättämiseksi riittää vaikka kuinka, mutta tällaisille pikkupyrähdyksille löytyy kyllä jostain aina pieni rako.

Ohjelmassa peruskuvio menee siten että maanantai on aina palauttava lenkki. Tiistain lenkki on puolestaan ns. teholenkki, joka juostaan joko mäkitreeninä, tempoharjoituksena tai intervallivetoina. Keskiviikkona on peruskestävyyslenkki, eli sitä peruskauraa mitä maratonharjoituksista pitäisi suurimman osan ollakin. Keskiviikko ja maanantai eivät lenkkeinä hirveästi ole minulla eronneet toisistaan. Maanantai oli ehkä enemmän sellainen verryttelevä ja keskiviikko peruspuurtamista. Torstain lenkki on joko kisavauhtinen tai tempo. Perjantaille osuu aina lepo ja lauantaina hieman pidempi kisavauhtinen tai palauttava. Sunnuntaisin juostaan aina pitkis, joka kasvaa aina sykleittäin. Pisimmät lenkit ovat olleet 32 km, minkä matkan olen juossut pari kertaa.

Treeniohjelma (www.tossu.com)

Olen yrittänyt noudattaa ohjelmaa mahdollisimman tarkasti. Toki sairastelusta tai muista syistä johtuen ohjelmaan on tullut väkisin pieniä muutoksia, mutta mitään merkittäviä taukoja ei ole ollut. Kun motivaatio on hyvä ja ohjelman ottaa riittävän vakavasti, ei lenkkejä tule pienistä syistä jätettyä väliin. Aikaakin löytyy aina jostakin.. Palokunnan työvuoro alkaa klo 8 ja sitä ennen ehtii hyvin juoksemaan aamulenkin. Aamuheräämiset ovat kyllä tosi nihkeitä, mutta yleensä parin kilometrin jälkeen alkaa viimeistään silmät aukenemaan. Ja kun menee töihin juosten, niin joutuu juoksemaan myös takaisin kotiin.. ja taas on päivän lenkki hoidettuna. Työpaikalla olen joskus myös juossut lenkin juoksumatolla, mutta se on kyllä viimeinen vaihtoehto..

Ylös, ulos ja työpaikkaa kohden.. Sunnuntai klo 05.50
 

Nyt kun maratoniin on jäljellä 2 viikkoa, on fiilis melko luottavainen. En ole tarkkaan laskeskellut kokonaismääriä, mutta parhaina viikkoina juoksukilometrejä kertyi yli 70 ja ne ovat kertyneet helposti! Harjoitusmäärät ovat kuitenkin jo kääntyneet laskuun ja viime viikollakin kilsoja taisi tulla "vain" 46. Nyt siis himmaillaan ja kuunnellaan kun kunto nousee... ja yritetään tietysti pysyä terveenä.

Ja nyt se tärkein havainto tämän syksyn treenikokemuksista.. Sekin nimittäin liittyy terveyteen: minulla ei ole ollut ensimmäistäkään rasitusvammaa! Sählykentällä ja suunnistuksessa olen pienet kolhut saanut (olkapää ja sääri), mutta juoksemisesta ei ole seurannut mitään vaivoja... Ja tämä on minulle poikkeuksellista. Aina aikaisemmin olen joutunut jättämään lenkkejä väliin erilaisten kolotusten vuoksi, mutta nyt en kertaakaan! On mahdollista että käyttämilläni kompressiotuotteilla (sukat/housut) ja uusilla lenkkareilla on vaikuksensa ehjänä pysymiseen, mutta uskon että tärkeimpinä tekijöinä ovat uusi ohjelma ja ehkä hieman lisääntynyt lihashuolto (olen alkanut aina välillä venyttelemään!).

Polvi

Amsterdamin maraton viimein kertoo lopullisen tuloksen siitä, onko syksyn harjoittelu mennyt hyvin :) Jos tulos on huonompi kuin 3:30 niin jotain on mennyt pieleen...

Nyt on hälytykset keskeyttäneet kirjoittamisen jo riittävän monta kertaa, joten lienee parasta lopettaa... Pahoittelut jos tekstistä tuli sekava, mutta ajatukset aina katkesivat jokaisen keikan myötä! Palataan juttuun taas viimeistään Amsterdamin raportin merkeissä!

Bye!

Ps. Pahoittelut myös jos otsikko ei vastannutkaan odotuksiasi. Se oli vain kokeilu :) Tein pienen empiirisen tutkimuksen otsikoinnin merkityksestä blogitekstin lukijamääriin. Oikeasti minua ärsyttää yli kaiken nämä KLIKKAA KOHUKUVA/ÖKY-SITÄJATÄTÄ-otsikot ja lupaan ettei vastaava toistu ;)

Keltaisen lehdistön otsikointien medialukutaitoa voi oppia vaikka tästä netissä jo pitkään kiertäneestä sanastosta, joka löytyy mm. Tuomo Björkstenin blogista.

Painot paikoilleen punttisalilla!

Blogia perustaessani taisin luvata, että kirjoitan tänne juttuja paitsi liikunnasta niin myös käsitöistä.. Käsityöt ja piirtäminen ovat liikunnan lisäksi minun suurimmat intohimon kohteet - harrastusten saralla. Käsitöiden tekemistä ja alan opettamista olen opiskellutkin yliopistossa 5 vuotta, mutta ammattia siitä ei minulle tullut ja hyvä niin.. Pysyköön harrastukset harrastuksena ja työ työnä :) Opettajan työtä pääsen kyllä harjoittamaan ihan riittävästi, vaikka en "Höylä Soikkelina" toimikaan.

Nyt siis pieni käsityöaiheinen juttu, joka tosin liittyy läheisesti myös liikuntaan - tällä kertaa salitreenaamiseen. Myöhemmin seuraa varmasti asiaa muistakin käsityöaiheista: esim. lankatekniikoista, puun taivuttamisesta, koristeveistosta, puukon taonnasta, leipomisesta ja fillareiden tuunaamisesta!

Meillä on paloasemalle rakennettuna varsin kelvollinen punttisali. Sieltä löytyy nykyään välineet monipuoliseen kunnon ylläpitämiseen. Ja kyllä.. saamme treenata salilla työvuoron aikana ja itseasiassa on syytäkin. Savu-, kemikaali- ja vesisukellustehtävät edellyttävät pelastussukellusohjeen mukaisesti tehtävän suorittajalta lihaskuntoluokkaa Hyvä ja lihaskuntotestit (samoin kuin aerobisen kunnon testit) tehdään vuosittain. Voidaan ajatella että kroppa on palomiehen työkalu ja tästä työkalusta on syytä pitää hyvää huolta. Treenaaminen työvuorossa ei siis ole vain hauskanpitoa, vaan työkunnosta huolehtimista.

No.. kun punttisalilla treenataan joka päivä vuoden ympäri, on melkoinen haaste saada paikat pysymään siistinä. Perussääntömme on, että tankoihin ei jätetä levypainoja ja käsipainot ja muut treenivälineet laitetaan paikalle aina käytön jälkeen. Homma toimii kyllä hyvin, jos kaikille tavaroille vain on paikka. Keväällä kun salille hommattiin uusia kahvakuulia ja käsipainoja ei kaikille tavaroille enää ollutkaan paikkaa. Tai paikka oli, mutta se oli turhan epämääräinen.. Siellä ne kahvakuulat ja käsipainot lojuivat kasassa yhdessä salin nurkassa ja tilanne kaipasi kipeästi ratkaisua.

Lihaskuntovalmentajamme ja kuntosalin ylin bosse Tapsuli määräsi minut yhden miehen työryhmään ratkaisemaan tämän säilytysongelman ja tässä kohdassa astui käsityö ja ongelmanratkaisu mukaan kuvioihin. Käsityökasvatustieteellisin (Craft Science) termein kuvailtuna homma lähti käyntiin siten, että tarkastelin ja samalla myös määrittelin ongelmaa teoreettisella tasolla erittäin huolellisesti. Tämän tarkastelun pohjalta sain määriteltyä tuotteille eksistenssiehdot. Eksistenssiehtojen pohjalta oli puolestaan helppo kirjoittaa laatutavoitteisto eli tuotekriteerit. Käytännössä siis muodostin eräänlaisen laatutavoiteteoreeman, jonka paikkansa pitävyyden testaamiseksi oli tuotettava kriteereiden mukainen testiväline. Laatutavoitteiston ohjaamana aloitin testivälineen eli tässä tapauksessa formaaleiden tuotteiden suunnittelun ja valmistuksen. On mainittava että näiden protyyppien valmistamisessa kohtasin tiettyjä materiaalin saantiin liittyviä rajoitteita, joten tahtomattani päädyin, sinänsä kyllä kannatettavaan ja ekologiseen, kierrätysmateriaalien käyttöön. Jälkeenpäin muokkasin tuotekriteereitä siten, että ekologista arvoista ja edullisesta hinnasta tuli suunnittelun keskeisimpiä lähtökohtia - näppärää, eikö totta? ;)

Aikaisemmalta käyttöfunktioltaan veneenmastona toiminut teräsputki sai uuden elämän käsipainotelineen runkoputkena. Kahvakuulien hallintaan valitsin letkunpesupöydän pohjavanerista yli jääneen kaistaleen..

Kraaps...! Nyt alkaa tulla ihottumaa siinä määrin, että palataan taas yliopistojargonista palomieskieleen... Aluksi tarkoituksena oli rakentaa kahvakuulille todellinen teline/penkki. Totesin kuitenkin, että koska kuulat on säilytettävä peilin edessä, on parempi jos ne säilytetään maan tasossa. Näin sekä peili, että peilikuva säilyvät kokonaisina. Päädyin yksinkertaisesti leikkamaan vaneriin kuviosahalla symmetrisiä reikiä tasavälein. Käytännössä vaneri ei tässä mallissa edes koske kahvakuuliin, mutta ongelma tuli ratkaistua.. Jokaisella kuulalla on nyt oma paikka, johon se voidaan käytön jälkeen palauttaa! Yksinkertainen on usein kaunista.. Ja helppoa :)

- Ensimmäinen ongelma - Chek!

"Kahvakuulateline"

Käsipainotelineelle oli materiaalirajoitusten lisäksi myös tilarajoitus. Lattiapinta-alaa ei ollut juuri käytössä, joten teline piti rakentaa pystysuunnassa. Sattumalta romukopasta löytynyt paatin masto toimi telineen aihiona. Leikkasin teräsputkeen tasaisin välein kannatustangoille poikittaiset "viillot". Näihin aukkoihin hitsasin määrämittaisiksi leikattuja tankoja (halkaisija muistaakseni 12mm) putken molemmin puolin. Haastellisinta oli saada tangot saman suuntaisiksi ja "haarukka" sopivaksi käsipainon kahvaan nähden.. Kaikki meni kuitenkin kertahitsauksella, eikä yhtään saumaa tarvinnut leikata auki. Lopuksi hitsasin keksinnön yläpäähän lattaraudat kiinnitys/tukipisteiksi seinään. Alapäässä oli valmiiksi pyöreä levy jonka läpi telineen sai ruuvattua lattiaan. Maalia pintaan, pultit kiinni seinään ja painot paikalleen.  Tulos muistuttaa etäisesti joulukuusta, mutta kantaa toivottavasti oksansa vielä loppiaisenkin yli - kastelematta! Ainoa asia mikä tässä harmittaa, on hieman kehnot hitsaussäädöt osassa saumoista. Mutta muistanpahan (ehkä) jatkossa muuttaa virran ja langansyötön materiaalin vahvuuden muuttuessa.

- Toinen ongelma - Chek!

 

Käsipainojoulukuusi (made in Finland)

Hommahan ei tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna ole kuitenkaan valmis. Tästä alkaa prototyyppien testijakso ja aineistoa kerätään käsityökasvatuksen tutkimukselle hieman poikkeuksellisin, etnograafisen tutkimusperinteelle tyypillisin tiedonhankintamenetelmin tuotteen käyttöympäristössä. Tutkijana pyrin empaattiseen ja kohderyhmän toimintaan intensiivisesti osallistuvaan lähestymistapaan. Tutkimuksen tuloksia tulen arvioimaan erilaisilla laadullisilla analyysimenetelmillä. Alustavan arvioni mukaan laatutavoitteiden ohjausvoima tullaan kuitenkin toteamaan riittäväksi ja laatutavoiteteoreema voitaneenkin tulevaisuudessa vahvistaa laatutavoiteteoriaksi.

Että sellaista.. ;)

Palohenkilöstön SM-suunnistus Nastolassa 2013

Pahoitteluni Sinulle, jos olet odotellut lupaamaani tarinaa toisesta Nastolan keikasta.. Kirjoittelen näitä tarinoita aina työvuoroissa iltaisin/öisin päiväpalvelun jälkeen - jos aikaa on. Nyt aikaa ei ole ollut, sillä viimeiset vuorot olen ollut komennettuna ambulanssiin, jolloin ei yleensä tarvitse juuri asemalla homehtua. Tänään kannan nostolavayksikön Virveä, joka piippailee hieman harvemmin. Toivoa siis sopii, että saan nyt kirjoittaa tämän tekstin rauhassa :)

Olen harrastellut suunnistusta nyt noin puolentoista vuoden ajan. Päädyin lajin pariin toissa keväänä, kun Rauman Seudun Poliisiurheilijat (RASPU) ilmoittivat meille pelastuslaitoksen miehille, että poliisien suunnistusjoukkueessa voisi olla mahdollista päästä osallistumaan perinteikkääseen Jukolan viestiin ankkuriosuudelle.. Epäröin aluksi hieman, sillä minulla ei juuri ollut aiempaa kokemusta suunnistamisesta - juoksukunnon puolesta en niinkään ollut huolissani. Joukkueen johtajan mukaan suunnistustaidottomuus ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä taitoja ehtisi kyllä kartuttaa kevään aikana kuntorasteilla. Siitä aloitin kuntosuunnistusharrastuksen, joka on jatkunut säännöllisen epäsäännöllisenä tähän päivään saakka. 

Tänä kesänä ei Jukolaan päästy, mutta kuntorasteilla olen käynyt muutaman viikon välein. Pientä kehittymistäkin on ollut havaittavissa.. Pummeja toki tulee vielä lähes joka kierroksella, mutta hiljalleen olen oppinut hahmottamaan karttapiirroksen ja luonnon välisen yhteyden. Polkujen ja kivien lisäksi kartalta alkaa hahmottumaan korkeuskäyrät, kuviorajat, tiheiköt, hidastavat maapohjat, avokalliot jne. Voin myös selkeillä osuuksilla luoda jo ajatuksen seuraavalle rastivälille, jolloin leimaamisen jälkeen on mahdollista jatkaa suoraan matkaa pysähtymättä lukemaan karttaa. Tätä tosin sattuu vielä harvoin, mutta nämä pienet kehittymisen merkit ilahduttavat.. Samalla lisääntyy motivaatio ja vähenee suoritukseen käytetty aika! Aluksi tavoitteena oli vain löytää kaikki rastit ja lisäksi päästä vielä ehjänä kotiin radalta. Nyttemmin olen jo alkanut vertailemaan sijoituksia ja analysoimaan reittivalintojen vaikutusta rastivälin sijoituksiin. Kuntorasteilla on muuten todella hyvät tulospalvelut. Aina saman päivän iltana löytyy netistä kirjattuna väliajat (emit-leimausten perusteell) ja sijoitukset rastikohtaisesti. Niitä kun vertailee Sport Trackerin tai Endomondon GPS-reitteihin, niin saa kyllä selvän kuvan siitä mikä on mennyt huonosti ja mikä hyvin huonosti.. Kyllä tekniikka on hienoa!

Tässä suunnistusinnon puuskassa lupauduin kaverini ehdotuksesta mukaan myös tämän vuotisiin vakinaisen pelastushenkilöstön SM-kisoihin. Brankkarit kilpailevat useissa lajeissa vuosittain ja mm. aiemmin tänä kesänä olimme itsekin jalkapalloturnauksen järjestelyvuorossa. Suomessa palohenkilöstön kilpaurheilutoiminnan kattojärjestönä toimii SOPU. Vaikka kisoissa onkin SM-status, niin kilpailijoiden taso vaihtelee aina kovasti... Mukana on usein kansallisia/kansainvälisiäkin huippuja, mutta joukkoon mahtuu myös harrastelijat. Uintikisoissa saattaa viereisellä radalla polskia Jere Hård ja näissä suunnistuskisoissakin yleisen sarjan kullan pokkasi pyöräsuunnistuksen moninkertainen maailmanmestari Mika Tervala. Huhujen mukaan palomiesten kisoissa on vanhoina hyvinä aikoina tehty myös maailmanennätyksiäkin - En tiedä missä ja milloin, mutta mahdollista se kyllä on.

Niin.. Piti kirjoittaa suunnistuskisoista, mutta tapani mukaan jaarittelen taustoista. Tämän vuoden tapahtumasta kuitenkin vielä jotain..  Sen verran olemme aamu-unisia, että matkustimme "kisakylään" jo edellisenä iltana - Valitsimme mieluummin hotelliyön, kuin herätyksen ennen porsaanpieremää! Saunomisten ja ruhtinaallisten yöunien jälkeen nautimme monipuolisen ja tukevan aamupalan Pajulahden urheiluopiston ruokalassa. Tämänkin jälkeen jäi vielä hyvin aikaa ulkoiluun ja kisoihin valmistautumiseen. Hyvissä ajoin siirryimme urheilu- ja jäähallin parkkipaikalle, johon valui pikkuhiljaa virkaveljiä ja -naisia Suomen pelastuslaitoksista. Varusteiden vaihdon, lähtöselvitysten, alkulämmittelyn ja ryhmäkuvien jälkeen alettiin kilpailijoita lähettämään radalle väliaikalähdöillä. Kartat poimittiin lähtöleimauksen yhteydessä saavista, joten reittisuunnitelmatkin oli tehtävä vasta matkaanlähdön jälkeen, aivan kuten Jukolassa. Miesten yleisessä sarjassa ja M-35 sarjassa suunnistettiin samaa n. 7,1 km rataa, jossa rasteja oli yhteensä 13
kappaletta. Tapahtuman järjestäjänä muuten toimi Päijät-Hämeen pelastuslaitos yhdessä Nastolan Terän kanssa. Vaikka kaikki ilmoittautuneet eivät mukaan päässeetkään, niin starttipaikalle kerääntyi yhteendä yli 60 suunnistajaa! 

Palo Sm-2013 suunnistuskartta, Nastola

Sama reitti Sport Trackerilla tallennettuna

Päästyäni matkaan etsin kartasta ensin lähtöpaikan ja ykkösrastin. Päätin ottaa varman päälle ja juosta sinne pääosin kuntopolkua pitkin. Aloitin kohtalaisella vauhdilla ja jo kolmen sadan metrin jälkeen sainkin ensimmäisen kilpatoverin kiinni. Jatkoin matkaa eteenpäin ja toveri lyöttäytyi mukaan.. Alussa tekemäni suunnitelman perusteella nousin tiheikön laidasta kohti 1-rastia. En tiedä oliko syynä hermostuneisuus, vai vuodesta 2007 (kartan painatusvuosi) muuttuneet tiheiköt, mutta tuloksena oli kuitenkin kunnon pummi heti alkuun. Menin/menimme rastin ohi oikealta ja etsimiseen tuhraantui aikaa vähintään 5 minuuttia. Todella surkea alku, mutta ei sitä auttanut jäädä murehtimaan. Seuraava rasti löytyi jo hyvin (taas polkujen kautta varmistellen) ja sitä seuraava. 6-7 välillä alkoi jo tuntua siltä että homma toimii hienosti.. ja toimihan se. Ensimmäisen pummin ansiosta aloin katsomaan määritteistä myös rastin sijainnin karttamerkin suhteen. Useimmiten ne eivät näy tulosuuntaan ja siksi vauhdin hidastaminen ja silmien terästäminen on rastille tullessa paikallaan.
Rastinotot menivät kisassa pääsääntöisesti oikein hyvin. 1. rastin lisäksi vain rastilla 12 oli hieman vaikeuksia rastin bongaamisessa. Silloinkin karttapiste oli sinänsä helppo, suuri kivi, mutta jotenkin se vain oli puiden ja pensaiden katveessa. Onneksi silloin tuli avuksi koko matkan minua seuraillut kilpakumppani, joka löysi rastin ja pääsimme jatkamaan matkaa. Muuten en hänestä juuri hyötynyt.. 4. rastilla kyllä kysyin, mitä hän piti parhaana reittivaihtoehtona. Osoittautui kuitenkin että hän luuli meidän olevan kokonaan toisella rastivälillä, joten jätin kyselyt sikseen ja päätin silloin jatkaa omaa suunnistamista. Omat reittivalinnat onnistuivatkin mielestäni hyvin, enkä jälkeenpäinkään ajatellen valitsisi muita reittejä. No, ehkä viimeiselle rastille olisi voinut suunnistaa suoraan metsäkaistaleen läpi. Siellä kuulemma kulki ihan juostava polkukin, jota en vain kartasta ollut huomannut.

Kokonaisuudessaan suunnistin mielestäni normaaliin tasooni ja kokemukseeni nähden erittäin hyvin. Ennen lähtöä totesin, että alle 1:30 suoritus olisi minulle voitto, joten loppuaika 1:23,23 oli enemmän kuin tyydyttävä. 1. rastin megapummi oli vain reality slap to my face - muistutus siitä suunnistuksessa on pysyttävä aina hereillä! Koko porukan tulokset ja myös väliajat on luettavissa Nastolan terän sivuilta. Sijoitukseni yleisessä sarjassa oli 7/10.. Kaverillani oli kotiintuomisina M35-sarjan hopeamitali!! Ilman megapummia ykkösrastilla omasijoitukseni olisi voinut olla pari pykälääkin korkeampi, mutta turha siitä on tässä länkyttää.. Jos haluaa olla parempi, pitää suunnistaa paremmin.. Ensi vuonna on taas mahdollisuus lähteä parantelemaan sijoituksia brankkareiden orienteering-kisoihin Paraisille. Hoppas vi kan treffas då!

Rastilukko ja Suomen maajoukkue edustettuina.. (Ostin Finland paidan Valio Jukolan Intersportista.. Kuntorastrilla sillä saa respectiä ja seuraajia. Ne tosin molemmat haihtuvat aina ensimmäisten pummien myötä :)

Nastola Triathlon Olympiamatka 24.8.2013

Jännä juttu.. en ole elämässäni KOSKAAN aiemmin vieraillut Nastolassa, mutta nyt parin viikon sisällä siellä on tullut vierailtua kahdesti. Molemmat kerrat liittyvät urheilutapahtumiin ja tässä lyhyt raportti ensimmäisestä reissusta..

Ensimmäisen triathlonkokemuksen sain tämän vuoden kesäkuussa Narvitriathlonissa (blogitekstin löydät täältä). Tuossa tapahtumassa syttyi kipinä joka ei ole hiipunut vaan päinvastoin - se on syttynyt yhä kuumempaan liekkiin! Tarkoitus olikin heti nivusvammasta toipumisen jälkeen osallistua seuraavaan tapahtumaan Vehmaalle, mutta tapahtuma jäi näkemättä kun en saanut työvuoroa vaihdettua. Pettymys oli karvas.. Sisäinen liekkini kaipasi polttoainetta ja varsin pian päätinkin osallistua mihin tahansa Suomessa järjestettävään triathlonkisaan vielä tämän syksyn aikana. Vaihtoehtoja oli kaksi: Helsingin citytriathlon sekä tämä Nastolan kisa. Valitsin jälkimmäisen, koska siinä oli pidemmät matkat ja uinti tapahtuisi avovedessä...

En ehtinyt kisaan sen kummemmin valmistautua. Lähinnä olen treenaillut juoksua tämän syksyn, mutta toki pyörälenkkejäkin on tullut heitettyä. Alkusyksy on ollut tosi kiireistä aikaa töissä ja sama meininki jatkui myös kisaa edeltävällä viikolla. Vedin ensiapukurssia turvallisuusalan opiskelijoille ja koko perjantain otin vastaan näyttöjä ilmatie-esteen ja tajuttomuuden hoidosta. 27 x n.10 läimäytystä lapaluiden väliin aiheutti aikamoisen hartiajumin, jonka pelkäsin pilaavan kisan jo ennen starttia. Päivän jälkeen päätin, että on keksittävä jokin toinen tapa ensiaputaitojen osoittamiseen, kuin opettajan hakkaaminen. Mietin myös että onkohan samanlaiset kokemukset joskus johtaneet elvytysnuken kehittämiseen? :)

Niskajumista huolimatta teimme työpäivän jälkeen lähtöä koko perheen voimin. Pakkasimme yöpymisvarusteet asuntovaunuun ja mukaan tuli myös säkillinen urheiluvarusteita. Aikamoista varusteurheilua tämä triathlon.. Kun muut kamat olivat jo vaunussa, niin ajattelin vielä rasvata pyörän ketjut ja tarkistaa ettei ruuvit ole löysällä. Etujarru hieman laahasi vannetta vasten päätin säätää sen myös kuntoon, koska kisassa oli infon mukaan jonkinlainen pyörän katsastus. Palautinjousta säätäessäni alkoi säätöruuvi pyöriä yhtäkkiä pelottavan kevyesti.. Kierteethän siitä meni ja jarrupala jumittui totaalisesti vannetta vasten. Jos kisassa ei olisi ollut katsastusta tiedossa, olisin varmaan irroittanut jarrupalan kokonaan, mutta nyt oli keksittävä jokin muu keino. Äkkiä vaan pyörä kyytiin ja paikalliseen pyöräliikkeeseen kysymään löytyisikö uutta jarrua tilalle. Liike oli menossa juuri kiinni, mutta taisin näyttää niin epätoivoiselta, ettei myyjä raaskinut jättää minua oman onneni nojaan vaan jäi ylitöihin vaihtamaan uuden jarrun rikkoontuneen tilalle! Kiitokset vain Suomisen pyörän henkilökunnalle.. Ei ole ensimmäinen kerta, kun saan hyvää palvelua ko. liikkeestä.. :)

Kun pyörä oli kunnossa ja perhe autossa starttasimme vihdoin kohti Nastolaa. Ajomatkaa oli vajaat 300 km ja ilta oli pitkällä kun saavuimme perille Pajulahden urheilukeskukseen. Paikalla oli melko paljon autoja, mutta vaimo bongasi meille hyvän paikan alueen laitamilta. Iltapalan jälkeen koko porukka painui pehkuihin, eikä mennyt kauan kun jo nukuimme sikeästi. Aamulla nousin varhain syömään aamupalaa, että ruoka ehtisi hieman painumaan ennen starttia. Samalla kävin järvellä katsomassa täydenmatkan kilpailijoiden uintiosuutta. Hieman hirvitti ajatella että itsekin pitäisi pulahtaa hetken päästä samaan järveen uiskentelemaan.. Ilma oli melko kylmä, joten ajattelin ettei vesikään taida olla kovin lämmintä.

 

Kisatoimistosta hain kirjekuoren, josta löytyi kauhea nippu kilpailunumeroita. Juoksu- ja hiihtokisoissa olen tottunut kantamaan vain yhtä numeroa, mutta triathlonissa täytyy näköjään jokainen varuste merkata erikseen. Vaunulla liimasin tarrat kypärään, pyörän satulatolppaan ja varustekassiin. Pyöräilylaseille ei sentään ollut omaa numeroa, mutta nilkkapannassa sellainen oli ja yksi numero oli vielä kisapukuunkin. Ohjeiden mukaan numeron piti olla pyöräilyosuudella selkä- ja juoksuosuudella vatsapuolella... Eikä hakaneulojakaan ollut kirjekuoressa yhtään. Marssin siis takaisin kisatoimistoon kysymään löytyisikö sieltä kuminauhaa ja olihan sitä siellä. Sain lopulta numeron kiinni kuminauhaan ja olin tyytyväinen... Olin oppinut jotakin uutta triathlonista!

Kun kaikki varusteet olivat valmiina, vein ne vaihtopaikalle oman numeron kohdalle odottamaan. Odotella sain vielä itsekin hieman ennen kuin kuuluttaja aloitti kisainfonsa. Päivä oli lämmennyt aamun viileyden jälkeen ja kelistä oli tulossa jopa helteinen. Sen verran taisin olla hermostuksissani, ettei kuuluttajan reittiohjeista ei jäänyt mieleen yhtään mitään. Sykemittarin olin pukenut jo aamulla kisapuvun alle ja mittarin mukaan sydän luuli että kisa olisi jo alkanut. Parikymmentä minuuttia ennen starttia kiskoin Blue Sea märkkärin (Motonet 39e) päälleni ja kävelin rantaan vähän uiskentelemaan. Vesi ei tuntunut ollenkaan liian kylmältä.. Ainoastaan naamaa hieman paleli pienellä verryttelyuinnilla. Sählykentällä kolhiintunut olkapää vihoitteli vapaauinnissa, mutta rintaa pystyin uimaan kivutta. Vammat ja uintikunnon huomioiden asetuin hyviin lähtöasemiin viimeiseksi rannalle. Annoin muun porukan sännätä veteen ja lähdin rauhassa uiskentelemaan kohti vastarannalla näkyvää poijua. Kohina ympärillä oli melkoinen ja uin varovasti mahdollisimman väljillä vesillä. Aloitin vapaauinnilla siten, että hengitin vain oikealta puolelta. Noin joka kolmannen henkosen yhteydessä tarkistin myös uintisuunnan, joka pysyi yllättävän hyvänä. Suunnan pitämisessä auttoi varmasti myös rinnalla uivat muut triathleetit.. virran mukana oli helppo edetä. Vuorottelin vapaa- ja sammakkouintia sen mukaan miltä olkapäässä tuntui. Yhtään kolhua en saanut matkalla, mutta jotakin taisin kyllä hieman potkaista.. SORRY! Ympärillä uivien jalkoja katsellessa huomasin ettei muut käyttäneet jalkojaan juuri ollenkaan uinnissa. Tämä ehkä säästää koipia pyöräily ja juoksuosuuksille, mutta itse en kyllä vielä osaa uida pelkkiä käsiä käyttäen.

1500 metrin uinnin jälkeen nousimme rannalle ja kellotin väliajaksi n. 34 minuuttia. Virallinen uinnin väliaika otettiin kuitenkin kentän laidalla, johon oli ehkä pari sataa metriä matkaa. Väliajan lisäksi ei kellossa paljon muuta näkynytkään. Syketoiminto oli simahtanut uintireissun aikana, mutta arvioni mukaan syke oli uinnin jälkeen paljon rauhallisempi kuin ennen sitä. Vaihdossa riisuin märkäpuvun, kuivasin jalat ja puin sukat jalkaan koska halusin tällä kertaa välttää ylimääräiset hiertymät ja rakot. Myös kypärä kuului pukea päähän jo tässä vaiheessa ja tietysti se kuminauhanumero. Pyörää piti taluttaa tien laitaan saakka, jossa oli lankku merkkinä varsinaisen pyöräilyosuuden alkamisesta. Sitten ei muuta kuin lukot kiinni ja menoksi. Reitti oli heti alusta saakka todella mäkinen ja nopeudet vaihtelivat noin 10 ja 60 välillä. Heti ensimmäisissä mäissä huomasin ettei vaihteet toimineet kunnolla ja taas opin jotain uutta triathlonista: Pyörä pitäisi tietysti testata aina kuljetuksen jälkeen, mutta eipä nyt vaan tullunna mieleen. Ilmeisesti vaunussa oli joku kassi tms. painanut takavaihtajaa hieman väärään asentoon eikä vaihteet tämän vuoksi oikein pysyneet silmässä. En kuitenkaan pysähtynyt niitä korjaamaan, koska olin jättänyt työkalutkin pois matkasta kuorman vähentämiseksi :) Vaihdeongelmista huolimatta sain ohiteltua melko paljon porukkaa... Itselläni triathlonin lajit paranevat loppua kohden mikä on suorituksen kannalta ihan kiva juttu. On mukavampi ohitella jatkuvasti kilpakavereita, kuin tulla ohitetuksi. Pidin hyvää tempoa yllä koko pyöräilyn, mutta sellaisen "viimeisen puristuksen" jätin käyttämättä, koska toivoin juoksuunkin riittävän vielä tehoja.

Juoksuvaihdossa kuulin tyttäreni kirkkasäänisen kannustuksen kentän laidalta ja sehän nosti fiilikset ihan pilviin <3 Hurjasti perheelleni vilkutellen säntäsin juoksuosuudelle ja valitsin vauhtiasteikolta sellaisen rennon/reippaan askelluksen. Edelleen sain ohitella porukkaa ja tsemppauksia sateli puoliin ja toisiin. Triathlonistit tuntuvat olevan mukavaa porukkaa.. Alkumatkasta juoksureitti laskeutui ihan rantaan, mutta siitä sitten lähdettiin taas nousemaan ylöspäin.. ja kohta taas alas! Suurimmaksi osaksi reitti kulki asfaltoitua jalkakäytävää pitkin, mutta välillä juostiin myös metsäpolkujakin. Juomapisteitä oli mukavasti ja taisinkin joka pisteeltä hörpätä vettä tai kuntojuomaa. Kääntöpaikan jälkeen lisäsin hieman vauhtia, kun tiesin että enää on 5 km jäljellä. Loppumatkaksi sain myös juoksukaverin, jonka kanssa pidimme noin 4 min/km vauhtia maaliin saakka. Fiilis maalissa oli ihmeellisen fressi. Jaloissa ei ollut happoja, vatsassa ei vellonut ja pää toimi. Vähän kävi mielessä, että olinko ottanut kisan turhan löysästi, kun maalissa ei tuntunut pahalta. Mutta ihan hyvä näin.. kokemukseni mukaan usein hyvin menneestä kisasta jää fiilis, että pikkuisen olisi voinut puristaa vielä enemmän. Ehkä sitä puristusvaraa ei kuitenkaan olisi niin paljoa ollut, vaikea sanoa. Ensi vuonna kuitenkin kokeillaan taas hieman suuremmilla tehoilla ja pidemmällä matkalla!

Kisakeskuksena Pajulahti oli mitä parhain.. Nastolan Triathlon oli hienossa ympäristössä erittäin upeasti järjestetty tapahtuma, joka ansaitsee pelkkää kiitosta! Kiitos ei kuitenkaan paljoa kehitä, joten tässä järjestäjille vielä hieman vinkkejä (jos satutte lukemaan):
- Matkan varrelle voisi laittaa kilometrikylttejä, jotta kilpailijat tietävät paljonkon matkaa on jäljellä.
- Vaihtopaikalla voisi olla enemmän vessoja.. vaikka muutama bajamaja (nyt vain 1 wc?).
- Kilpailunumeroiden ja nimien synkronointiin lisää tarkkuutta (ainakin minun numerollani oli jonkin toisen kilpailijan nimi.. tuloksista tämä virhe kuitenkin myöhemmin pyynnöstäni korjattiin).

Mutta mutta.. tämä oli upea tapahtuma kerta kaikiaan! Kipinä sisälläni sai nyt polttoainetta ja syttyi todelliseksi roihuksi. Kisan jälkeen on netissä vierähtänyt hetki jos toinenkin tulevista Ironmankisoista ja triathlonpyöristä haaveillen.. Saa nähdä mihin tämä vielä johtaa!?

­Tässä vielä chippiajat: Uinti (1500m)       00:35:38 T1                         00:03:39                                              Pyöräily (40km)   01:17:16 T2                         00:01:08                                                      Juoksu (10km)     00:41:14 Kokonaisaika:      02:38:58                                 Terveisin - PUOLIPOLVI

Kansallinen 11. Vuojoen kartanojuoksu ja puolimaraton

Kävin kipaisemassa lauantaina 17.8. otsikon mukaisessa juoksutapahtumassa puolimaratonin.. Monena vuonna olen Juoksija-lehden kilpailukalenterista tapahtuman bongannut, mutta paikan päälle en ole aiemmin ehtinyt. Muistaakseni HCM on juostu aina samoihin aikoihin ja se onkin tainnut olla tärkein syy siihen etten tähän naapurikunnan juoksukisaan ole ehtinyt.. Tänä vuonna ei kuitenkaan HCM ollut ohjelmassa, joten mitään riittävän hyvää syytä ei ollut juoksun skippaamiseen. Syitä kyllä oli, mutta totesin että ne olivat kaikki tekosyitä (edellinen yö ambulanssissa, sählypelissä lievä loukkaantuminen, lastenhoito-ongelma, vesisade jne.).

Yhtä kaikki.. löysin itseni lauantaina 13.30 Volttitalon kilpailutoimistosta. Matkavaihtoehtoina olivat kymppi ja puolimaraton, joista valitsin jälkimmäisen. Ajattelin että samalla tulisi juostua reipasvauhtinen pitkis, joita ei todellakaan ole tälle vuodelle liikaa kertynyt. Osallistuminen maksoi juoksijakorttialennusten  jäi muistaakseni 16 euroa, eli reilusti alle euron per kilometri.. Kun hintaan sisältyi kilometrien lisäksi vielä ajanotto, juomapisteet n. 3 km välein ja erittäin komea mitali, niin maksoin summan oikein mielelläni!

Vaatteiden vaihtoon en kisakanslian yhteydestä löytänyt oikein järkevää paikkaa, joten kävin riisumassa verkkarini läheisen piharakennuksen katoksessa. Siitä sitten siirryin pienen lämmittelyn jälkeen lähtöviivalle starttipaukkua odottamaan. Joitakin tuttuja naamoja näin viivalla, mutta en ketään kenestä tietäisin saavani samanvauhtista kaveria puolikkaalle. Starttipaikka oli Eurajoen keskustassa Kirkkotien laidassa ja siitä suunnistimme suoraan kohti 8-tietä ja edelleen kohti Vuojoen kartanoa. Lähdin fiiliksen mukaan liikkeelle ja matkavauhti vakiintui hieman päälle 4 minuutin kilometrinopeuteen. Vuojoen kartanon mutkaan saakka riitti juoksukavereitakin, mutta kymppiläisten käännyttyä omalle reitilleen tie olikin yhtäkkiä melko tyhjä. Juoksu kulki silti ihan kivasti vaikka yksin jouduinkin taivaltamaan. Seuraava juoksija edessäni oli vajaan 500 metrin päässä ja toisella kierroksella päätin lähteä kuromaan eroa umpeen. Pikkuhiljaa väli alkoikin kaventua ja tästä tietysti sain hyvää fiilistä! On aina mukavampi saavuttaa tai ohittaa kanssakilpailijoita, kuin tulla itse ohitetuksi. Pitkillä suorilla tuuli toi hieman vastusta juoksuun, mutta muuten keli sopi täydellisesti juoksemiseen. Aamun vesisadekin oli lakannut ja eilisen sählyvammatkin unohtuivat juoksun kulkiessa tasaisesti. Maasto oli pääasiassa kumpuilevaa peltoaukeaa ja alustana oli asfaltti. Tiessä oli melkoiset kallistukset, mikä haittasi hieman ainakin minunlaistani pronatoijaa. Reitti kulki kahteen kertaan kartanon pihan poikki ja toisen kierroksen jälkeen palasimme takaisin Eurajoen keskustaan. Loppua kohden kiihdytin vauhtia edelleen ja gps:n mukaan viimeinen täysi kilometri meni jo reilusti alle 4 minuutin. Hieman ennen maalia sain kiinni myös edessä häämöttäneen selän, mutta sijoituksiin tämä ei vaikuttanut sillä selkä kuului naisten sarjalaiselle. Loppuaika oli oma virallinen puolimaratonin ennätys: 1:29,15. Joskus lenkillä olen matkan taittanut kovempaakin, mutta lenkkejä ei lasketa ennätyksiin. Sijoitus oli lopulta miesten yleisen sarjan kolmas ja mitalin lisäksi kotiin lähti vielä lasinen lämpömittari. 

Kisan jälkeen tallailin puolen kilsan päähän koululle suihkuun. Oli toisaalta ihan yhtä tyhjän kanssa käydä suihkussa, kun pukuhuoneessa oli sellainen löylyt ettei jälkihikoilusta meinannut tulla loppua. Vaatteita pukiessa huomasin vielä että verkkarit olivat jääneet jonnekin matkasta... Niinpä tietysti! Ei muuta kuin hikiset trikoot päällä housuja etsimään ja siellähän ne roikkuivat pukukoppina käyttämässäni suulissa jonkin parrun päällä. Kun olin viimein saanut kuivat housut jalkaan, piti minun lähteä bussilla takaisin markkinapaikalta kristilliselle opistolle johon olin jättänyt auton (+vaunun) parkkin. Bussikyydit olivat vain päättyneet puolta tuntia aiemmin. Onneksi jalat toimivat kuitenkin edelleen ja selvisin muutaman kilometrin matkasta hölkäten. Tulipahan samalla suoritettua oikeaoppisesti jälkiverryttely :)

Kilpailussa juoksu kulki niin kevyesti, että pitää varmaan käydä vielä syksymmällä juoksemassa toinenkin kisapuolikas uuden ennätyksen toivossa. Uskon että sopivalla vetoavulla jopa 1:25 voisi olla mahdollinen... mutta katsotaan nyt.

Narvi-triathlon

27.6.2013 on merkityksellinen päivä omassa urheiluhistoriassani.. Silloin sain ensikosketuksen minulle uuteen lajiin - Triathloniin.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä <3

Eihän tässä periaatteessa tullut sinänsä mitään uutta. Olen aina juossut, pyöräilyt ja uinutkin jonkin verran, mutta kaikkien lajien yhdistäminen yhdessä kilpailusuorituksessa tuntui vaan jotenkin huippuhauskalta. Samanlaisen ihastumisen olen kokenut pari kertaa aikaisemminkin, viimeksi suunnistusharrastuksen aloittamisen yhteydessä. Sekään hullaantuminen ei hiipunut, vaan on muuttunut jo tasaiseksi rakkaudeksi. Uskon että niin tulee käymään myös Triathlonin kanssa.

Oma kestävyyslajien treenaminen on perinteisesti ollut juoksupainotteista, vaikkakin muutama vuosi sitten ostetun Cyclocrossarin myötä myös pyöräilykilometrejä on alkanut kertymään. Juoksija tai pyöräilijä en kuitenkaan ole, enkä edes halua olla. Pyrin nauttimaan liikunnasta ja urheilusta mahdollisimman monipuolisesti ja tähän tavoitteeseen triahtlonkin sopii kuin nenä päähän. 27.6. osallistuin siis ensimmäiseen triathlontapahtumaani ja uskon että oli alku pitkään jatkuvalle harrastukselle.

Narvi-triathlon järjestettiin Rauman Lapissa Narvijärven rantasaunan maisemissa. Järjestelyistä vastasivat Lapin Salama ja Rauman kaupunki. Tapahtuman oli paitsi avoin kisa, niin myös eräänlainen huipentuma kevään jatkuneille Endurance-clubin treeneille.

Alunperin minun osallistua ns. pitkälle matkalle, mutta aamupäivän helteessä pelattu vakinaisen palohenkilöstön SM-jalkapalloturnaus verotti voimia (ja aiheutti vammoja) sen verran, että päätin tyytyä puolikkaaseen. Matkat tällä pikapyrähdyksellä olivat: Uinti 200m, pyöräily 11km ja juoksu 4km. Uintiosuudella kierrettiin poijuilla rajattu kolmion muotoinen rata... Vaikka porukkaa ei ollut rannalla edes ruuhkaksi asti, pääsi vedessä kuitenkin kokemaan todellista yhdessä tekemisen riemua. Muutaman kerran sain osuman edellä ja sivulla uivan raajoista, mutta uimalasit pysyivät sentään päässä ja minä pinnalla. Osumat eivät oikeastaan haitanneet, mutta kun vettä meni henkeen, sekosi uinnin rytmi hetkeksi kokonaan. Rauhoitin menemistä alun kiirehtimisen jälkeen ja sain uintiosuuden selvitettyä ajassa 3.32. Parin sadan metrin matka lämpimässä järvivedessä ei olisi vaatinut märkäpukua, mutta ihan kokeilumielessä sitä halusin käyttää. Ei niinkään uinnin vaan vaihdon takia... Vaihdossa menikin aikaa ehkä puoli minuuttia enemmän kuin kilpakumppaneilla. Tällaisella matkalla en jatkossa taida pukua käyttää, mutta pidemmillä matkoilla siitä on varmasti apua.

Jos uinnissa oli hieman ruuhkaa, niin pyöräilyosuudella sain ajaa yksin koko matkan. Järjestäjän tietojen mukaan aikaa 11 km matkaan kului 23,55. Siinä on tietysti mukana varusteiden vaihto ja siirtyminen pyörää taluttaen rannasta asfaltille ja takaisin (noin 100m suunta). Yritin pitää reipasta vauhtia, mutta en saanut pyöräilyosuuden kärjessä vaihtoon tullutta työkaveriani kiinni...

Ohitus onnistui sen sijaan juoksuosuudella. Pelkäsin hieman ettei mehut riitä enää juoksulenkille, mutta yllättävän hyvin jalka liikkui. Alussa asento tuntui jotenkin istuvalta, mutta nopeasti normaali askellus löytyi. Juoksussakaan ei viimeistä vaihdetta löytynyt, mutta sain olosuhteisiin nähden kelpo ajan 17.33. Matkalla ohitin työkaverini ja minut ohitettiin kerran. En tiennyt sijoituksista mitään, ennen kuin vasta juoksun kääntöpaikalla, jolloin huomasin olevani toisena. Mitalisija heti avauskisassa kiinnosti sen verran, että päätin jaksaa loppuun saakka. Maalilinjalla 45 minuutin aikana muodostunut tuska ja väsymys muuttuivat onnistumisen iloksi ja tiesin löytäneeni uuden hienon tavan kiusata itseäni!

Hyvä fiilis vain parani kun pääsimme porukalla kisan jälkeen saunomaan ja takaisin järveen pulikoimaan. Munkkikahvien ja palkinnon jaon jälkeen oli kiva suunnistaa kotiin. Euforian hieman laskettua huomasin taas aiemmin päivällä tulleet kolhut ja revähdykset... Ihme etteivät ne haitanneet tätä kisaa. Niiden hoitamisessa meni reilut kaksi viikkoa, mutta olipahan hyvin aikaa selailla netistä harjoitusohjelmia ja katsella videoita mm. Havaijin Ironmankilpailuista, sekä Joroisten Finntriathlonista. Jälkimmäiseen aion osallistua ensi vuonna, Havaijille tuskin koskaan... Ironman eli täysi matka olisi hieno tavoite, mutta en laita sitä vielä ToDo-listalle. Mietitään asiaa Joroisten jälkeen.

Keväällä alkaa treeni triathlonhaaste.fi/ sivuston ohjeiden mukaisesti. Sitä ennen ohjelmassa on vielä mm. Amsterdamin marathon lokakuussa 2013. Siitä ja muista projekteista lisää tuonnempana!
 

Minä ennen ensimmäistä starttia

Heti kisan jälkeen tilasin Häijäästä triathlonin kisapuvun, jonka ominaisuuksia tässä testaan Rauman maauimalalla