Maratonista on kulunut aikaa jo pari viikkoa ja nyt, ennen
kuin muistikuvat totaalisesti haalistuvat, on hyvä kerrata Amsterdamin reissun
kohokohdat.
Lomille lompsis!
Kuten edellisessä postauksessa totesin, syksy on ollut kiireinen
ja pieni lomareissu tuli todellakin sopivaan aikaan. Matkalaukkua pakatessa en
vielä oikein osannut ajatella olevani lähdössä kauan odotetulle reissulle,
mutta aamulla ajellessamme kohti lentokenttää totesin olevani LOMALLA!
Talvirenkaiden vaihto edellisenä iltana osoittautui vaivan arvoiseksi, sillä
keli oli jo melko talvinen ja ensiluntakin riitti ihailtavaksi ainakin parin
sentin verran.
Hyvinkäältä poimimme kyytiin loputkin lomalaiset. Tankkasimme
vielä kupumme täyteen makaronilaatikkoa ennen kuin jatkoimme matkaamme
Helsinki-Vantaalle. Lento oli 1,5 tuntia myöhässä, joten kentällä jouduimme
odottelemaan hyvän tovin. Aika kului kuitenkin nopeasti ja keskustellessamme
lasten ja nuorten liikuntatottumuksista ja – mahdollisuuksista. Tästä lupaan
kirjoittaa myöhemmin kokonaan oman tekstin tänne blogiin.
I AMsterdam
Schipolin kentältä siirryimme bussilla Mercure-hotellille,
josta olin varannut huoneet valmiiksi Ebookersin kautta. Hotelli sijaitsi n. 4
km päässä kisakeskuksena toimivasta olympiastadionista ja 6-7 km päässä keskustasta.
Tärkein valintakriteeri oli hinta, mutta kohtuullisen hyvä sijainti oli myös
tärkeä. Paikan edullisuuden oli huomannut muutkin, sillä hotelliin majoittui
viikonlopun aikana meidän lisäksemme kymmeniä muitakin maratonturisteja. Tämä
oli muuten ensimmäinen näkemäni neljän tähden hotelli, jonka henkilökuntaan
kuului oma kissa.
Hienoista puitteista emme jääneet sen kummemmin nautiskelemaan,
vaan jatkoimme saman tien bussilla keskustaan. Siellä riittikin maalaispojalle
ihmeteltävää: kanaaleja, jokilaivoja, tavarafillareita, kivirakennuksia,
huumeita ja kauniita naisia. Pilvenpolttajia tuli vastaan tuoksuista päätellen
melko usein ja kokaiiniakin meille yritettiin kaupata. Tarvitsimme kuitenkin
huumeiden sijasta ruokaa, joten marssimme lasagnelle jonnekin italialaiseen
ravintolaan. Ilta oli jo aika pitkällä ennen kuin maltoimme jättää keskustan
ihmeet taaksemme ja poistua ruokakaupan kautta hotellille. Päällimmäisenä
päivästä jäi mieleen ystävälliset ihmiset ja runsas polkupyörien määrä.
Päätimmekin seuraavana päivänä jatkaa kaupunkikierrosta maan tavan mukaisesti
polkupyörillä.
Hollantilainen
pyöräilykulttuuri
Aamupalan
jälkeen kävimme vetäisemässä juoksulenkin. Vatsani mielestä järjestys olisi
saanut olla toisinpäin. Kova pistos haittasi vetojen tekemistä, joten tyydyin
lähinnä rentoon juoksenteluun. Matkalla meitä tuli vastaan ainakin yksi lehmä
tai mikä lie sonni ja jotain pienempiä elukoita – noin 5 kilometrin päässä
keskustasta! Eläinten paimentaminen keskustan liepeillä taitaa olla myös maan
tapa, sillä muistan pari vuotta sitten edellisellä Hollanninreissulla
kohdanneeni Stellendamin kaduilla kukkoja. Pienestä pistoksesta huolimatta
harjoittelujaksoni viimeinen juoksulenkki tuntui oikein hyvältä. Olin ollut
hieman huolissani vasemmasta pohkeesta, joka kramppasi noin viikkoa aiemmin
keskellä yötä. Venyttely, ravistelu ja treenamisen keveneminen olivat
auttaneet, eikä pohkeessa enää tuntunut kireyttä – Hieno homma!
Lenkin
jälkeen vuokrasimme fillarit ja lähdimme sotkemaan pitkin bike laneja kohti
kisakeskusta. Siellä kiersimme nopeasti messuosastot ja kuittasimme
kilpailunumerot. Muutaman suomalaisenkin bongasimme ja vaihdoimme pari sanaa
mm. Matti Rauman (Turun Urheiluliitto) kanssa. Hauskana yksityiskohtana
messukierroksesta jäi mieleen vaimoni puhelinsoitto… Vaimon soittamat puhelut
ovat kaikki ikimuistoisia jo sinänsä, mutta erityisen tästä teki se että
ympärillä ollut porukka alkoi viheltää puhelimessani ollutta Kill Bill –soittoääntä. Viheltely jatkui pitkään vielä puhelimeen vastaamisen jälkeenkin.
Kisaexpot
ovat kaikissa isommissa maratoneissa samanlaisia, joten emme jääneet hallille
tupeksimaan. Lähdimme maratonkartan avulla suunnistamaan kohti keskustaa ja
ajatuksenamme oli samalla tutustua osaan reitistä. On ihan hyvä olla jonkinlainen
käsitys varsinkin reitin loppupäästä. Ajellessamme reittiosuutta 42-35
psyykkasin itseäni jo etukäteen raskaita viimeisiä kilometrejä varten. Onneksi
siihen ei osunut mitään raskaita nousuja tai muuta ikävää, niin kuin ei tosin
koko reitille muutenkaan. Amsterdamhan on tunnettu tasaisesta alustastaan ja
kovista ennätysajoista.
Päivän
aikana tuli poljettua aivan liian paljon. Matkaa emme mitanneet, mutta jos
liikkeelle lähdimme noin klo 11 ja hotellille palasimme 22.30, niin kyllä siinä
vähintään yhden maratonin verran tuli sotkettua. Mutta ei harmita kyllä yhtään…
Jos pyöräillessäni tunsin ajelevani ehkä koko siihenastisen elämäni
vaikuttavinta lenkkiä. Olen kyllä liikkunut PALJON yksi-, kaksi- ja
kolmipyöräisillä fillareilla kisoissa ja huvikseen, mutta osallisuus tähän
upeaan pyöräilykulttuurin yhtenä pyöräilijänä muiden joukossa oli jotain uutta
ja sykähdyttävää. Amsterdamissa pyöräilijä on kuningas: Tuntuu että koko
katusuunnittelu on tehty pyöräilyn ehdoilla. Kaikkien katujen laidassa kulkee
oma pyöräkaista ja jopa vanhoihin kiviportaisiin on tehty luiskat pyörän
taluttamista varten, jos on siirryttävä tasolta toiselle. Tuntui siltä että
Amsterdamissa kaikki pyöräilivät; mummot, papat, pissikset ja pukumiehet. Äidit
kuljettivat lapsiaan ja ostoksiaan pyörillä ilman mitään ongelmaa. Kyytiin
mahtui hyvin yksi muksu ritsille, toinen tangolle ja etulaatikossa saattoi
vielä istua pieni koira. Ns. tavarafillareita oli paljon, mutta suurimmalla
osalla menopelinä oli ihan perusvehje - Mustaksi maalattu tai ruosteinen
putkikameli, johon oli kiinnitetty joku limukori. Me maksoimme pyöriemme
vuokrasta 15e/päivä, mutta seuraavalla reissulla käyn kyllä ostamassa jostakin
oman pyörän ja lukon – niistä pääsee varmasti eroon kun loma loppuu! Vaikka
pyöriä oli paljon, niin yksi asia loisti kuitenkin poissaolollaan - nimittäin
pyöräilykypärät… Näin kypäriä ainoastaan maratonpäivänä kaupungin laidalla
ajelleilla maantiepyöräilijöillä. Jos voisin, niin taikoisin Hollannin
pyöräilykulttuurin myös Suomeen, mutta samalla hoitaisin kaikille pyöräkypärän
päähän. Se on tärkeä kapistus, uskokaa pois... Tein itse vakaan päätöksen
kypärän käytöstä noin kolme hoitamaani kallonmurtumaa sitten!
Race day!
Kisa-aamuna
heräsimme jo 6 maissa syömään aamupalaa, jotta ruoka ehtisi laskeutua ennen
starttia. Aikaa olisi ollut ottaa vielä vaikka pienet torkutkin, mutta
kisajännitys vei voiton ja ryhdyin hoitamaan lähtörituaaleja. Itse teippaan
ihoteipillä aina kaikki varpaat, sekä akillesjänteiden alaosan. Lisäksi
teippaan sykemittarin vyön kiinni nännien kohdalta, vaikka minulla ei
nännihiertymiä koskaan ole tullutkaan. Muita pakollisia lähtövalmisteluja ovat
numerolappujen kiinnitys, geelien ja muiden tilpehöörien pakkaaminen, kenkien
nauhoitus ja jatkuva vessassa ravaaminen. Edellisinä päivinä vessareissujen
syynä on ykkösasia, mutta kisa-aamuna enemmänkin kakkosasia. Jännitys ja kahvi
tekevät tehtävänsä ja suoli tyhjenee turhasta painolastista – ihan hyvä niin.
Valmiina starttiin |
1.5 tuntia
ennen starttia lähdimme muiden kanssa respan ohjeiden mukaisesti bussipysäkille,
josta bussin piti mennä stadionin suuntaan. Bussi tulikin pian, mutta kuski
sanoi että reitti on vaihdettu, koska tiet on suljettu maratonin vuoksi.
Harmitti, mutta aikaa ei ollut asian vatvomiseen. Päätimme ottaa lennosta taksin
ja onnistuimmekin muutaman yrityksen jälkeen sellaisen saamaan. Maratoonareita
auto täyteen ja stadionin suuntaan niin pitkälle kuin suinkin. Eipä
taksillakaan päässyt perille, mutta yhden kilometrin jaksoi kyllä kävelläkin.
Stadionin
ulkopuolella tapasimme polkupyörällä paikalle tulleen Riku-Pekan, joka pitkittyneen
flunssan vuoksi päätti jättää juoksun väliin. Sen verran hyvässä kunnossa Riksa
kuitenkin oli, että hän pystyi kiertämään reitin varrella polkupyörällä ja
samalla toimimaan huoltajana. Yhdessä vielä huusimme pakolliset sotahuudot ja
kertasimme huoltopisteet. Kun starttiin oli aikaa noin puoli tuntia, lähdimme
jonottamaan stadionille päin. Ruuhka oli melkoinen ja hetken jo tuntui siltä,
ettemme me millään ehdi lähtökarsinoihin ennen starttia. Kun vartin jonottamisen
jälkeen pääsimme aidoilla tehdyn pullonkaulan läpi, alkoi jono vetää ja pian
olimmekin stadionilla. Tungos loi tunnelmaa, mutta itse en ehkä ahtaisi
sellaista väkimäärää suljetulle kentälle.
Kauan emme
stadionilla ehtineet hermoilla, kun lähtölaukaus jo pamahti. Lähtöviivan
ylittämiseen meni vielä pari minuuttia, vaikka itsekin lähdin melkein
kärkijoukoissa. Takakaarteessa pääsin kuitenkin jo juoksemaan, eikä ruuhka
merkittävästi vaikuttanut alkuvauhtiin. Olin asettanut itselleni ehdottomaksi
tavoitteeksi juosta vihdoin maratonin alle 3,5 tunnin, mikä edellytti vähintään
5 minuutin kilometrivauhtia. Luotin vauhdinpidossa lähinnä omaan
juoksutuntumaan. GPS tuntui näyttävän hieman liian kovaa vauhtia, mutta sitäkin
vilkuilin välillä. Käytän syke- ja matkamittareita lähinnä harjoituksissa,
mutta kisoissa luotan enemmän fiilikseen. Fiilis osoittautuikin oikeaksi, kun 5
kilometrin kohdalla sykemittariin oli kertynyt melkein puoli kilometriä
ylimääräistä matkaa. Mittarin vauhti tasoittui matkan edetessä, mutta päätin
kuitenkin luottaa lähinnä omiin jalkoihin, kelloon ja kilometrimerkintöihin.
Vaikka
juoksu sujui ihan kivasti, niin 5-10 km kohdalla oikeassa reidessä ja
vasemmassa pohkeessa tuntui pientä kiristystä. Kaikki oireet maratonilla
pistävät aina hieman jännittämään, niin tälläkin kertaa. Muutama vuosi sitten
Tukholmassa alkoi nivuseni vaivata n. 15 km kohdalla eikä kipu helpottanut kuin
vasta viikko maratonin jälkeen... Silloin viimeiset 27 kilometriä olivat yhtä
tuskaa. Onneksi tällä kertaa kireydet hävisivät ja pääsin nautiskelemaan
juoksusta täysin palkein. Aina välillä juttelin juoksukavereiden kanssa
muutaman sanan ja taputtelin innokkaalle yleisölle. Myös työvuorossa olevia palomiehiä
bongasin katsojien joukosta. Vauhdissa ehdin hyvin esittäytymään suomalaiseksi
kollegaksi ja yläfemmojen jälkeen matka taittui taas entistä keveämmin. Puolitaipaleeseen
saakka 5 km väliajat olivat 23:12, 23:40, 23:12 ja 23:10. Puolikkaan väliaika
1:38,19 sisälsi jo hyvin hiipumisvaraa loppuun. Mistään hiipumisesta ei ollut
kuitenkaan merkkiäkään, joten päätin hieman kiristää vauhtia. 30 saakka juoksu
kulki kuin unelma… Menin iso flow-vaihde päällä ja hymy ylettyi varmasti
korvasta korvaan. Vauhdin kasvaessa aloin ohittelemaan muita juoksijoita, mikä
luonnollisesti tuntui myös hyvälle. 30 km:n väliaika oli 2:17,52 ja silloin
tiesin juoksevani uuden ennätyksen, ellei totaalista simahtamista tulisi
viimeisellä kympillä.
Pysähdyin
alusta saakka jokaisella huoltopisteellä ja hyödynsin palveluja koko rahan
edestä. Otin aina valmiiksi suun täyteen Maximin energiageeliä jonka huuhdoin
alas kuntojuomalla ja kupillisella vettä. Jos pisteellä oli banaaneja, niin
popsin myös niitä. Vaikka keli ei ollut mitenkään helteinen, niin jäähdyttelin
pääni aina myös kylmällä sienellä. Alkumatkasta käytin ns. magnesium-geelejä ja
viimeisellä kympillä guarana-geelejä. Viimeistä vitosta varten mukana oli myös
Squeezyn punainen geeli, josta olen usein saanut puhtia suorituksen loppuun.
Vatsa toimi koko matkan ongelmitta ja uskon että hyvä energian saanti oli yksi
tärkeä syy helppoon matkantekoon. Uskon kuitenkin että vähintään yhtä tärkeää,
kuin mukana kannetut energiageelit, oli pieni merisuolapussukkani. Siitä otin
kiteitä kielen alle tasaisin väliajoin puolikkaan jälkeen, eikä jalkoihin
tullut koko matkan aikana yhtään kunnon kramppia! Tulen varmasti kantamaan
merisuolaa mukana myös tulevaisuudessa…
Usein
puhutaan muurista, joka maratoonareilla tulee vastaan n. 28-32 km kohdalla.
Minulla ei varsinaista muuria tullut koko matkan aikana. Toki tossu alkoi painaa
ja vauhtikin hieman hidastui, mutta fiilis oli miljoona kertaa parempi kuin
aikaisemmilla maratoneilla. 37 km:n kohdalla Riksa kertoi reitin varrelta, että
3:15 jänikset olivat menneet hetki sitten. Hän lähti minua pyörällä
kannustamaan kiriin, mutta parin sadan metrin jälkeen rengas puhkesi ja jouduin
jatkamaan yksin. Vaikka varsinaista muuria ei matkalla ollutkaan, niin juuri
ennen Riksan tapaamista oli kuitenkin se rankin hetki. Kaverin kannustukset
antoivat kuitenkin ihmeellisesti voimaa ja ehkä asiaan vaikutti myös se
punainen geeli. Tuntui uskomattoman hienolta juosta viimeisiä kilometrejä tuttua
reittiä pitkin kohti stadionia. Matkalla olin jo muuttanut tavoitteekseni
juosta alle 3:20, mutta nyt olin menossa jo lähes aikaan 3:15. Stadionia
lähestyessämme väkeä oli molemmin puolin katua ja kaikki hurrasivat. Meteliä
lisäsivät vielä ambulanssit ja poliisit, jotka ajoivat pillit vinkuen kohti
stadionia. Syykin selvisi pian – 500 metriä ennen maalia oli maahan lyyhistynyt
mies, jota elvytettiin jo ensihoitajien toimesta. Surullinen muistutus siitä, että
vuosittain maratoneille myös kuolee ihmisiä. Pitkä juoksu on todella raskas koetus
elimistölle ja esim. flunssaisena juokseminen voi aiheuttaa sydänlihaksen
tulehduksen ja jopa sydänpysähdyksen. En tiedä tämän elottomuuden syitä, sillä
en jäänyt katselemaan. En olisi varmasti päässyt edes kyykkyyn ja ensihoitajatkin
olivat jo kohteessa, joten ei ollut mitään syytä pysähtyä. Juttelimme tilanteesta vauhdissa muutaman sanan muiden
juoksijoiden kanssa, mutta jatkoimme kaikki matkaa. Stadionille päästyäni aloin vielä
kiristämään vauhtia ja viimeiset 100 metriä juoksin niin kovaa kuin jaloista
irtosi... ja irtosihan sieltä! Yleisöltäkin irtosi hienot kannustukset kun ylitin maaliviivan
nettoajassa 3:15,17.
Loppukirin
ansiosta reidet hieman kramppasivat, mutta nyt ei enää todellakaan harmittanut.
Venyttelin varovasti jalat kävelykuntoon ja kävin pokkaamassa komean mitalin
kaulaan ja muovipeitteen hartioilleni. Kuljin maalialueelta eteenpäin kavereitani
etsien. Heitä ei kuitenkaan näkynyt, joten jäin stadionin portin läheisyyteen
nojailemaan aitaa vasten. Katselin maaliin tulevia juoksijoita ja kuuntelin
selostajan hehkutusta… Olin kliseisesti sanottuna ”väsynyt, mutta onnellinen”…
niin onnellinen, että olo tuntui melkein haikealta. Mieleen tulivat yksitellen
kaikki syksyn aikana juostut lenkit – Ne jotka olin juossut sateisina syysaamuina
ennen työpäivää, ne jotka juoksin maantien laidassa pienessä pakkasessa myöhään
illalla, ne jotka juoksin lasteni kanssa aurinkoisella urheilukentällä. Kukaan
ei sitä siellä huomannut, mutta täytyy tunnustaa että silmät kostuivat
kyynelistä. Monta vuotta olin tavoitellut onnistumista maratonilla, mutta harvoin
olin edes päässyt juosten maaliin. Urheilu on iloa ja surua, onnistumisia ja pettymyksiä... Nyt oli minun vuoroni onnistua!
Havahduttuani
mietteistäni jatkoin kavereideni etsintää, mutta lopulta totesin homman
mahdottomaksi. Olimme olleet aamulla niin täpinöissämme, ettemme sopineet
mitään tapaamispaikkaa. Vuokrasin eräältä pariskunnalta kahdella eurolla puhelimen
ja soitin vaimolle kotiin. Pyysin häntä soittamaan Riksalle ja kertomaan että
olin päässyt maaliin ja lähden kävelemään hotellille. Ajattelin että kävely
tekisi jaloille hyvää, enkä jaksanut märissä vaatteissa enää paikallanikaan
odottaa. Niinpä kävin hakemassa vielä kupillisen kuntojuomaa ja lähdin mitali
kaulassa ja muovinpala hartioilla käppäilemään kohti hotellia. Matkalla eksyin
ja käveltävää tuli lopulta noin 5 km. Hotellilla latasin kylpyammeen täyteen
kuumaa vettä ja lilluttelin siellä kuin keitetty rapu. Teipit lähtivät
liuotuksen jälkeen irti ja totesin että kynnet näyttävät normaaleilta eikä
jaloissa ole rakkoja. Kylpemisen aikana kaveritkin tulivat takaisin ja heti
alkoi kova spekulaatio päivän tapahtumista. Heidän aikoihinsa (2:55 ja 3:01) on
minulla vielä pitkä matka, mutta nyt kuitenkin tiedän, ettei se kolmen tunnin
alittaminenkaan täysin epärealistinen haave ole.
Juoksun statistiikkaa.. suora linkki löytyy täältä |
Aktiivinen
palautuminen
Spekuloinnin
lomassa kiskoimme taas farkut jalkaan ja aloimme tehdä lähtöä takaisin kaupungille.
Eihän me Amsterdamiin tultu hotelliin löhöilemään. Tällä kertaa bussikuski
lupasi viedä meidät kaupunkiin asti, vaikkakin kiertoreittiä koska kaupungissa
on jokin maraton… Ihme tapahtumia sellaiset, kun bussitkaan eivät pääse
kulkemaan!! Keskustan liepeille asti jaksoimme istua kyydissä, mutta sitten
vauhti hiipui ruuhkien vuoksi niin hitaaksi, että päätimme mennä loppumatkan
jalan. Kävellessämme tapasimme ruotsalaisen muusikon, jonka kulki kanssamme melkein
keskustaan saakka. Monet hauskat keskustelut alkoivat reitin kysymisestä, niin
tämäkin. Juttelin viikonlopun kanssa useamman ”vieraan” ihmisen kanssa, mitä
Raumalla kuukaudessa. Argentiinalaisesta pihviravintolasta kävimme tankkaamassa
lihasten palautumiselle tärkeitä proteiineja ja jatkoimme iltaa kaupungilla kierrellen.
Kaupat, kahvilat, vohveliravintolat, kuuluisat kadut ja muut nähtävyydet
tulivat tutuiksi espanjalaisen kaverin toimiessa oppaanamme. Yön lähestyessä
hyvästelimme ja palasimme kai jostain pohjois-Amsterdamista raitiovaunulla
takaisin keskustaan. Vielä yökaupan kautta kävimme hakemassa ruokatäydennystä
ennen kuin palasimme hotellille. Uni tuli raskaan päivän jälkeen nopeasti.
Viimeisinä ajatuksina taisin ihmetellä miten jalat voivat olla vielä niin
hyvässä kunnossa…
Takaisin
härmään
Kohtuullisessa
kunnossa jalat olivat vielä aamullakin, mutta lenkin päätin jättää väliin. Eikä
enää olisi ollut aikaakaan, sillä nukuimme melko pitkään. Pakkasimme tavarat,
söimme eväät ja suhasimme hotellin omalla taksilla kentälle. Schipol on aika
paljon Helsinki-Vantaata isompi, mutta oikea terminaali ja portti löytyivät ja
pian olimme jo koneessa matkalla kohti kotia. Suomessa odotti pimeys ja
pakkaskeli, mutta kiva oli kuitenkin tulla takaisin. Ennen kuin porukkamme
hajaantui omille teilleen, oli jo alustavat suunnitelmat seuraavasta reissusta
tehty! Ilta oli kääntymässä yöksi kun viimein marssin rennoin jaloin kotiin
vaimon ihmetellessä. Onneksi oli mitali ja tuliaisia tuomisina, muuten kotona
ei ehkä olisi uskottu että olin käynyt juoksemassa maratonin.