Tiivistä ilmaisua

(Tämä teksti on alun perin julkaistu Tulitaistelijassa 12/2019)

Tykkään aloittaa blogitekstit tai kolumnit pienellä kehyskertomuksella, joka on yleensä jokin muisto eletystä elämästä. Useimmiten ensin on noussut mieleen juuri tuo muisto ja siitä on sitten pälkähtänyt mieleen kirjoittaa asia talteen. Joskus homma menee myös toisin päin ja kaivelen mielen sopukoista tarinoita, jolla voin johdatella lukijan käsiteltävän aiheen pariin. Tällainen volttilähtö helpottaa minua tyhjän paperin syndrooman selättämisessä. On helpompi kirjoittaa aluksi jotain asian laidalta ja edetä sitten kohti ydintä. Kehystarinoinnin jälkeen on usein jo melkein puolet palstalle varatusta sanamäärästä käytetty.

Tehokkaampaa olisi tietysti mennä suoraan asiaan, mutta eipä meitä tehokkuuteen ja tiiviiseen ilmaisuun ole varsinaisesti kasvatettu. Alakoulun ensimmäisissä ainekirjoituksissa tuotoksen laatua mitattiin lähinnä sivumäärissä eikä tavoitteet juuri muuttuneet myöhemminkään. Sanonnan mukaan sitä saa mitä mittaa. Koulujen printterit ovat vuosien saatossa suoltaneet miljoonia kiloja varsin kevyttä tekstiä. Sisältöä on tuotettu kaiken maailman kehyskertomuksilla, puppulausegeneraattoreilla ja pitkillä lainauksilla. Joku tunnollinen on saattanut oppia samalla kirjoittamaankin, mutta moni meistä on oppinut lähinnä täyttämään tyhjää tilaa.

”Jos vertailemme lyhyesti asiaankuuluvia ilmiöitä, huomaamme, että pelastustoimi panostaa interaktiivisuuteen ajattelematta yleisesti sovittuja ja toimiviksi todettuja organisaatio- ja johtamismallin muodollisuuksia.” (Ymmärsitkö? En minäkään. Tämä lause onkin tuotettu puppulausegeneraattorilla)

Pelastuslaitokselle kantautuu aina ajoittain palautetta meidän tuottamista asiakirjoista. Palotarkastuspöytäkirjan riveiltä tai rivien väleistä ei saada selkoa siitä, mitä toimenpiteitä on vaadittu tai mihin lakiin vaatimukset perustuvat. Moni on tuskaillut myös itsearviointilomakkeiden kanssa. Yksi mummo ilmoitti minulle, että hän näkee lomakkeesta vain otsikon, mutta ei oikein ymmärrä sitäkään. Paljon paremmin ei mene muilla viranomaisilla. Valtioneuvoston taannoinen tiedote hallituksen budjettiriihen tuloksista oli klassinen esimerkki siitä, miten virkakielellä yksinkertaisetkin asiat voidaan sanoa monimutkaisesti. Välillä meinaa aivoihin iskeä suonenveto, kun tekstien punainen lanka on saatu sotkettua niin sykkyrälle.

Olen itse aina tuskaillut oman rönsyilevän ilmaisuni kanssa. Keväällä osallistuinkin selkokieli-koulutukseen löytääkseni keinoja kirjoitusten kiteyttämiseen. Kurssilla jouduimme muokkaamaan aiemmin tuottamiamme tiedotteita sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä ymmärrettävämmäksi. Oli yllättävää huomata, miten paljon läskiä lauseista saatiin karistettua sisällön kärsimättä. Yksinkertainen ei välttämättä ole kaunista, mutta tiedottaminen ja kaunokirjallisuus ovat kaksi eri tyylilajia. Tekstien ymmärrettävyydestä hyötyvät kaikki. Erityisen tärkeää ja jopa välttämätöntä se on niille, joilla on jokin vamma tai toimintarajoite.

Saavutettavuusdirektiivi ja sitä seuraava lainsäädäntö edellyttää myös pelastuslaitoksia tekemään digitaaliset palvelut helposti saavutettaviksi. Eiköhän tämän remontin yhteydessä tarkastella ihan kaikkea kirjoittamistamme aina some-postauksista ensihoitokertomuksiin? Pelastusopiston opettajille heitän myös haasteen: voitaisiinko jatkossa koulutehtävien ohjeistuksessa kannustaa mahdollisimman ytimekkääseen ja ymmärrettävään raportointiin. Einsteinin on antanut meille hyvän ohjeen: Niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta ei yhtään sitä yksinkertaisemmin.

Haiku

Viranomainen:
Kirjoitat usein liikaa.
Yksinkertaista!

Mikko Puolitaival

Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon

Kuluneena kesänä uudistetun ajokorttilain myötä b-kortin opetuslupaopetus voidaan nykyään aloittaa jo 16-vuotiaille. Lakimuutoksen myötä minäkin löysin itseni hieman yllättäen pelkääjän paikalta selittämästä pojalleni, kuinka auto saadaan nykimättä liikkeelle. Asiaan kuuluvien alkuvaikeuksien jälkeen auto on nopeasti alkanut totella kuljettajaansa ja olemme siirtyneet parkkipaikoilta muun liikenteen sekaan. Yhteiset ajotunnit ovat olleet oikein mukavia. Ajo-opetuksen lomassa on ollut aikaa jutella koulunkäynnistä, harrastuksista ja ties mistä.

Ajo-opettajuuden myötä olen joutunut miettimään myös omaa ajotapaani. Onko oma liikennekäyttäytymiseni linjassa niiden neuvojen kanssa, mitä pojalle annan? Jos omalla kuskivuorolla (niitäkin sentään vielä on) säännönmukaisesti painelisin risteysten läpi vanhoilla vihreillä tai vähät välittäisin nopeusrajoituksista, olisi hieman ongelmallista uskottavasti puhua ajo-oppilaalle liikennesääntöjen noudattamisen tärkeydestä.

Samanlainen ongelma voisi omassa tehtävässään olla rankasti ylipainoisella sipsejä mutustelevalla ravitsemusneuvojalla, kiroilevalla umpijuopolla papilla tai huumekaupasta kärähtäneellä poliisilla. Uskottavuus kärsii, jos tekojen, sanojen ja odotusten välillä on suuri ristiriita.

Mutta mitenkäs pelastusalalla? Toimimmeko me niin kuin opetamme? Saarnaamme kansalaisille ansiokkaasti turvallisuuden merkityksestä, mutta onko kotipesä kunnossa? Löytyykö paloasemilta kaasupulloja kellareista tai puukiiloja palo-ovien alta? Laulaako rälläkkä iltaisin rasvamontulla kipinäsuihkun lentäessä avoimesta tallinovesta kaupunkilaisten ihmeteltäväksi?

Kun kukaan ei näe, on säännöistä ja ohjeista helppo lipsua. Itselläni on ollut autolla ajaessa suuri kiusaus vilkuilla kännykkääni, aina kun siihen tulee viestejä. Tämän ehkä pystyisinkin melko turvallisesti tekemään, mutta eihän se aina ole siihen jäänyt. Kerran havahduin siihen, että naputtelin älypuhelimella jotain liikenneturvallisuutta koskevaa päivitystä pelastuslaitoksen Facebook-tilille, samalla kun itse ajoin autoa. Silloin päätin ryhdistäytyä ja lopettaa kännykän käytön liikenteessä. Ja jotta päätös ei pääsisi unohtumaan, kirjoitin itselleni vielä varoitustekstin isoin kirjaimin kännykän lukitusnäytölle.

Hyvä turvallisuuskulttuuri on osaamista, asenteita ja ohjeistuksia sekä tietysti ohjeiden ja toimintamallien omaksumista. Turvallisuuden pitäisi olla meillä turvallisuuden ammattilaisilla kiinteä osa työtä, ajattelua ja kaikkea tekemistä. Osaamista meillä uskoakseni on, mutta mikä on asenteiden laita? Pidämmekö muille opettamiamme ja muilta vaatimiamme asioita niin tärkeinä, että haluamme niihin sitoutua itsekin?

Tutun sloganin mukaan turvallisuus on pieniä tekoja arjessa. Uskon että samoin kun ajo-opettajan, myös pelastusalan ammattilaisten pieniä tekoja seurataan erityisellä mielenkiinnolla. Eletään siis niin kuin opetetaan.

Mikko Puolitaival

(kolumni on julkaistu Tulitaistelija -lehdessä joulukuussa 2018)

Auttavaa vuorovaikutusta

(Kirjoitus on alun perin julkaistu Satakunnan pelastuslaitoksen blogissa 16.10. 2014)

Olet ambulanssin hoitaja. Keikkaa on riittänyt aamusta saakka ilman taukoa ja nyt alkuiltapäivästä olette vihdoin vapaana palaamassa keskussairaalasta asemalle, jossa luvassa on kaivattu ateria. Vanhoina hyvinä aikoina ruoka olisi voitu ostaa vaikka matkalta, mutta nykyään pitää palata heti omalle alueelle. Potuttaa… Verensokerit ovat laskussa ja stressihormonit nousussa. Olet valmis taistelemaan – paikastasi ruokapöydässä.

Juuri kun käännytte rampista alas kaupunkiin johtavalle tielle hätäkeskus antaa teille puolitoista tuntia piikissä olleen D-tehtävän, joka on nyt nostettu C-kiireellisyysluokkaan (välittömästi, mutta ei kiireellisesti hoidettava). Keskenänne huokailette: ”Jaahas... tietysti just nyt tähän väliin, eikö täällä nyt olis ollut muita vapaana” ja radioon toteatte ”Matkalla”.

Hälytysosoitteen tienvarressa oppaana olevan muorin kädet pyörivät kuin tuulimyllyn siivet ja silmät kiiluvat kiukusta. Pian seuraatte itsekseen jupisevaa mummua sisälle, jossa nojatuolissa istuva isäntä toivottaa teidät tervetulleeksi kovaan ääneen: ”KÄVELLENKÖ TE TULITTE VAI MITEN VOI MATKA KESTÄÄ NÄIN KAUAN? JA EIKÖ TEILLÄ OLE PAAREJAKAAN MUKANA, MINÄ EN KUULKAA PYSTY TÄSTÄ ITSE KÄVELEMÄÄN!”

Miten vastaat ja miltä näytät?

Mieti tarkkaan, sillä seuraavista sanoistasi ja eleistäsi riippuu saadaanko tilanne hoidettua kunnialla, vai meneekö homma väittelyksi. Sinä sait jo potilaasta ensivaikutelman, mutta nyt on tilaisuus antaa omasi… Ja sen voi antaa vain yhden kerran.

Suomen kielen sana vuorovaikutus tarkoittaa kahden tai useamman objektin tai tapahtuman vaikutussuhdetta, jossa kumpikin osapuoli vaikuttaa toiseen. Sana kuvastaa hyvin myös vastavuoroista kommunikaatiota (Wikipedian viisaus) – tiedon välittämistä, sosiaalisen yhteenkuulumisen ilmauksia sekä tunteiden ja tunnetilojen jakamista (www.tiedonpuu.fi). Hyvässä vuorovaikutussuhteessa vaikutamme toisiimme myönteisesti ja huonossa vaikutus on päinvastainen. Sinulla on varmasti kokemuksia tästä. Ehkä pilalle menossa ollut päivä on joskus pelastunut ystäväsi ymmärtäväisten sanojen ansiosta? Tai toisinpäin - Sanat ja eleet ovatkin myrkyttäneet mielesi ja päivä, ehkä toinenkin, ovat menneet mönkään.

Mielensäpahoittamiseen ei paljoa vaadita. Saavutamme tunnelman usein ihan yksikseenkin, mutta (huono) vuorovaikutus edesauttaa asiaa. Pelastuslaitoksen jokaisessa työtehtävässä, aina huoltomiehestä toimistovirkailijaan, tarvitaan vuorovaikutustaitoja, mutta niiden tarve kuitenkin korostuu ensihoitotehtävissä, joissa jo lähtöasetelma on usein melko virittynyt.

• Autettava on kokenut jotain kurjaa; talo on palanut, jalka vääntynyt, pukamat vuotavat…
• Avun pyytäminen hätänumerosta on suurimmalle osalle ainutkertainen kokemus.
•  Lisäksi useat asiakkaistamme ovat sekaisin päihteistä tai jostain muusta syystä johtuen, jolloin:
• Käsitys oman tilanteen vakavuudesta voi olla heikentynyt samalla kun itsetunto on kuitenkin huippulukemissa.

Asetelman toisella puolella olemme me auttajat:

• Voimme olla hyväntuulisia, mutta myös me olemme voineet kokea jotain kurjaa; edellisen tehtävän potilas on menehtynyt, ruokailu on jäänyt väliin tai olemme saaneet kuunnella valitusta potilailta, vanhainkodeista, päivystyksistä ja ties mistä...
• Meille keikat ovat päivittäisrutiinia. Kun edelliseltä tehtävältä on ilmoittauduttu vapaaksi, aloittaa Virve-radio usein välittömästi hälytyslaulunsa ja taas kerran on edessä uusi vuorovaikutustilanne – toiselle osapuolelle maailman tavanomaisin, toiselle ehkä se ainutkertainen.
• Me olemme selvin päin.
• Meidän toimintaamme ohjaa ammattitaito ja sairaanhoitopiirin hoito-ohjeet, joihin perustuen osaamme selvittää, kenet on syytä kuljettaa hoitoon ambulanssilla, kuka kykenee hakeutumaan sinne itse ja kenet voi jättää kotiin potemaan vaivaansa.

Näistä hieman ristiriitaisista lähtökohdista huolimatta suurin osa tehtävistä saadaan hoidettua hienosti – Niin lääketieteellisestä kuin vuorovaikutuksellisestakin näkökulmasta. Aina ei kaikilla kuitenkaan kärsivällisyys riitä ja suusta voi lipsahtaa se ensimmäinen kielenpäälle noussut ajatus. Ihailen suuresti niitä työtovereitani, joilla on kyky kovasta provosoinnista huolimatta joustavasti, mutta määrätietoisesti lepytellä kiihtyneitä asiakkaita ja kärsivällisesti selittää, miten tilanteessa edetään. Tämä taito ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Fyysisten vammojen ja sairauksien hoitoa treenaamme jatkuvasti, joten meillä on syystäkin musta vyö tällä saralla, mutta pitäisikö vuorovaikutustaidotkin ottaa mukaan työpaikkakoulutuksen ohjelmaan?

Väitän, että vaikka potilasta hoidettaisiin kuinka taitavasti tahansa, niin se fiilis mikä tilanteesta hänelle jää, riippuu pitkälti vuorovaikutuksen onnistumisesta. Ammattitaitoinen ensihoito on tietysti tärkeintä, mutta lähes yhtä tärkeää on, että potilas kokee tulleensa kuulluksi ja että hänelle ystävällisesti kerrotaan ja perustellaan, miten ja miksi tilanteessa edetään. Miettikääpä näitä valelääkäreitä. Vaikka he ovat ammattitaidollisesti olleet valovuoden päässä ”kollegoistaan”, heidän potilaansa ovat kuvailevat kyseisten ”lääkäreiden” olleen mukavia, fiksuja ja ammattitaitoisia. Olisiko onnistuneella vuorovaikutuksella osuutta asiaan?

Henry Sippola julkaisi Satakunnan pelastuslaitoksen blogissa hyvän kirjoituksen risuista ja ruusuista. Kirjoituksessaan hän totesi, että hyvästä työstä harvoin palkitaan, mutta risuja riittää aina. Tämä on hyvin yleinen ja tutkittu ilmiö. Asiakaspalvelun merkityksestä puhuttaessa viitataan usein ns. 1-3-11 –sääntöön, jonka mukaan yksi tyytyväinen henkilö kertoo hyvästä palvelusta noin kolmelle ihmiselle ja tyytymätön huonosta palvelusta keskimäärin 11 ihmiselle. Osa tästä palautteesta kantautuu pelastuslaitokselle ja osa pahasta mielestä puretaan internetiin sekä lehtien palstoille. Tällaisen risukimpun saadakseen ei kuitenkaan tarvitse edes epäonnistua potilaan hoitamisessa. Riittää että potilaalle jää huono kokemus vuorovaikutuksesta. Eräässä tutkimuksessa (Eriksson 1996) tutkittiin syöpäpotilaiden omaisten kokemusta siitä, miten hyvin he ovat saaneet tietoa sairaudesta. Hoitajien arvion mukaan 70 % heistä olisi saanut hyvin tietoa, mutta vain 30 % koki tilanteen tällaiseksi. Tätä ei tietysti voi suoraan yleistää ensihoitoon, mutta vastaava ilmiö on mahdollinen meilläkin. Itse voimme jopa kuvitella keikan menneen hyvin, mutta potilaalle on saattanut jäädä tunne, ettei häntä ole informoitu, kuunneltu tai huomioitu… Ja juuri näistä syistä risukimppuja jaetaan. Ruusuja puolestaan saadaan yleensä hyvästä huomioimisesta ja ystävällisestä käytöksestä. Vai oletko joskus saanut ruusukimpun palkinnoksi esimerkiksi täydellisestä EKG:n tulkinnasta?

Olen tässä kirjoituksessa käsitellyt erityisesti hoitajien ja potilaiden välistä vuorovaikutusta, mutta samat lainalaisuudet pätevät muihinkin elämäntilanteisiin. Tarkoitukseni ei ole ollut heristää sormea ensihoitajille tai potilaille, vaan yleisesti perustella vuorovaikutuksen merkitystä ja rohkaista kollegoita, hoitolaitosten hoitajia, lääkäreitä, putkimiehiä, eläkeläisiä – kaikkia tämän tekstin lukijoita – pohtimaan, miten voisimme osaltamme parantaa viestintäämme. Yksinkertaisista asioista tässä kuitenkin on kyse; kuuntelemisesta, ilmeistä, eleistä ja ehkä myös hieman niistä pienistä sanoista kuten ”ymmärrän ja pahoitteluni”.

Esitin alussa kysymyksen millainen olisi vastauksesi kiukkuiselle potilaalle. Jos haluat, voit kirjoittaa vastauksen tämän blogin kommenttikenttään. Ehkä kannattaa kuitenkin aloittaa eleistä: hengitä rauhallisesti ja ota kasvoillesi ymmärtäväinen ilme jossa on ripaus pahoittelua 🙂

Peace, love and understanding!

Mikko @Puolipolvi

Lisää aiheesta mm. seuraavista lähteistä:

• Kauppila, R. (2006) Vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot. Jyväskylä: PS-kustannus
• Vuorovaikutustaitojen oppimista ja opettamista käsittelevä kirja

• Koponen, J. (2012) Kokemukselliset oppimismenetelmät lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutuksessa. Väitöskirja: Tampereen yliopisto
• Puheviestinnän väitöskirja jossa tutkitaan erilaisten kokemuksellisten oppimismenetelmien vaikutuksista tulevien lääkäreiden vuorovaikutusosaamisen oppimiseen

• Mikkola, L. (2006) Tuen merkitykset potilaan ja hoitajan vuorovaikutuksessa. Väitöskirja: Jyväskylän yliopisto.
• Väitöskirja jossa tutkitaan potilaan ja hoitajan välistä vuorovaikutusta ja tuen merkitystä

• Sallinen, S. (2019) Kehokoodi. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy
• Sanattoman viestinnän opas

• Työelämän sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot. ENO – ennakoiva ohjaus työelämässä. (2011) Tampereen aikuiskoulutuskeskus, Uudenmaan ELY-keskus
• Käytännöllinen opas sosiaalisten taitojen vuorovaikutuksen kehittämiseen

Non scholae sed vitae

Valtion Pukutehtaalla ommellun uudenkarhean virkapuvun kaulus hiosti niskaa, kun loppukesästä vuonna 2004 istuimme Pelastusopiston jumppasalissa lukuvuoden avajaistilaisuudessa. Viikkoa aikaisemmin olin lopettanut hommat rähjäisellä rakennustyömaalla ja kontrasti tähän tilaisuuteen oli valtava. Virallinen ohjelma torvisoittokuntineen tuntui juhlalliselta ja ehkä juuri siksi tilaisuudesta jäi niin vahva muistijälki.

Avajaispuheessa Pelastusopiston silloinen rehtori Reijo Tolppi visioi koulutuspolusta, joka voisi pian johtaa pelastajantutkinnosta aina tohtorintutkintoon saakka. Puhe kuulosti mielenkiintoiselta, sillä olin kesällä joutunut tekemään tiukan valinnan yliopiston ja pelastusopiston välillä. Järki sanoi että kannattaisi lähteä yliopistoon mutta se osa järjestä, jota sanotaan sydämeksi, päätti valita pelastusopiston. Nyt rehtori kuitenkin puhui, että ehkä sittenkin voin valita molemmat.

Pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia

Tolpin puhe nousi mieleen tänä keväänä, kun pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia pohtinut työryhmä esitti, että pelastusalan koulutustasoa lähdettäisiin nostamaan ja polku rakennettaisiin aina tiedekorkeakoulujen lisensiaatin- ja tohtorintutkintoihin saakka. Niistä propellipääosaston tutkinnoista pari sanaa lopuksi, mutta katsotaan ensin millaista tutkintorakennelmaa polun alkupäähän ollaan leipomassa.

Vaihtoehtoja on esitetty kaksi. Ensimmäinen säilyttäisi miehistön koulutustason ammatillisena perustutkintona, mutta tutkinnon kesto kasvaisi kolmeen vuoteen sisältäen myös terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyyden. Alipäällystötutkinto olisi tässä AMK-tasoinen ja päällystö puolestaan ylempää ammattikorkeaa. Toisessa skenaariossa sen sijaan jo miehistötason koulutus olisi ammattikorkeakoulutasoista. Tässäkin vaihtoehdossa tutkintoon sisältyisi terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyys, mutta muuten vaihtoehtoja tutkinnon sisällön rakentamiseen tarjottaisiin enemmän. Alipäällystötehtäviin saisi pätevyyden erikoistumisopintojen myötä ja päällystön pätevyys haettaisiin ylemmästä ammattikorkeasta.

Fyysistä, psyykkistä, kognitiivista ja sosiaalista toimintakykyä

Työtehtävissä vaadittava osaaminen, lainsäädäntö ja koko maailma muuttuu, joten tutkintojen on myös syytä kehittyä. Vaikka nyt käsillä oleva uudistus ei ensihoitoa lukuun ottamatta opintojen sisältöön puutu, vaikuttaa tietysti tutkinnon venyminen kolmivuotiseksi myös siihen. Työ tulee varmasti jatkossa muuttumaan, eikä tulevaisuuden taidot välttämättä ole niitä, mitä tänään opistolla harjoitellaan. Tähän muutosvalmiuteen toivonkin laajemman tutkinnon oppilaita valmentavan. On kuitenkin tärkeä pitää kiinni myös perusteista. Palomiehen työ on suorittavaa työtä, jossa pärjääminen edellyttää niin fyysistä, psyykkistä, kognitiivista kuin sosiaalistakin toimintakykyä. 1,5 vuoden opintojen aikana saadaan mielestäni koulutettua oppilaille hyvät perustaidot palomiehen ammattiin. Jatkossa, oli tutkinto sitten ammattikorkeatasoista tai ei, on tärkeä pitää perustaidot keskeisenä osana koulutusta, mutta samalla tulisi mielestäni huomioida nykyistä laajemmin fyysisyyden lisäksi nuo muutkin toimintakyvyn ulottuvuudet.

Tarvitaanko todella terveydenhuollon ammattipätevyyttä? 

Terveydenhuoltoalan ammattipätevyyden istuttaminen kiinteäksi osaksi tutkintoa hämmästyttää hieman. Eikö tätä voisi hoitaa täydentävänä moduulina tai pelastuslaitosten ja terveydenhuolto-oppilaitosten yhteistyönä valmistumisen jälkeen ja ennen kaikkea tarpeen mukaan? Aikanaan alipäällystökurssilla kurssikavereiden kanssa tarinoidessani omat silmät aukesivat Suomen pelastustoimen monimuotoisuudelle. Monessa paikassa palomies selviää kyllä evy-keikoistaan nykymallin opinnoilla, ilman julkiterhikkimerkintöjä. Kaikki eivät tarvitse terveydenhuollon ammattipätevyyttä – miksi sellainen siis pitäisi nitoa osaksi tutkintoa? Viittaan tässä otsikon vanhaan viisauteen; emme opiskele koulua vaan elämää varten. Tutkinnosta vapautuvan ajan voisi käyttää vaikka nykyistä huomattavasti laajempaan työssäoppimiseen.

Täydennys- ja jatkokoulutuksesta

Työryhmä esitti myös lakisääteistä lisä- ja täydennyskoulutusvelvoitetta. Tätä uudistusta tervehdin ilolla! Täydennyskoulutus yhdistettynä perusopetuksen moduuleihin toisi mahdollisuuden päivittää osaamista ja myös suunnata sitä uudelleen. Tämä toisi myös vaihtoehtoja urapolkuihin, jossa nykyisellään vaihtoehtona on jämähtää tapa-mieheksi, erikoistua ensihoitoon tai suunnata esimiestehtäviin. Koulutusuudistuksen lisäksi tarvittaisiin myös erilaisia tehtävänkuvia ja palkkiojärjestelmiä, jotta osaamista päästäisiin hyödyntämään. Itse tekisin ehkä mieluiten jotain vuorotyön ja päivätyön yhdistelmää. Näitä nähdään kyllä päällystöllä, mutta eikö samalla tavalla voisi vaikka viestintä- tai koulutusosaamista omaava palomies tai ensihoitaja jakaa työaikansa eri tehtävien välillä?

Kun pelastajakurssin avajaisissa lupailtu akateeminen koulutuspolku ei aikoinaan heti auennut, päätin itse raivata oman polkuni. Vuorotyöaika tarjosikin loistavan mahdollisuuden opintojen sovittamiseen työn yhteyteen ja tätä mahdollisuutta olen markkinoinut monelle lukion päättäneelle nuorelle sekä kollegoille. Tällaista työn ohella tai työuran varrella kouluttautumista soisi pelastuslaitosten tukevan säännönmukaisemmin ja siihen mielestäni työryhmänkin esitys tähtää. Valmiit polut turvallisuusalan korkeakoulututkintoihin lisäisivät varmasti jatko-opiskelijoiden määrää ja pelastusalan tutkimus- ja kehittämistyö hyötyy takuulla jokaisesta suoritetusta korkeakoulututkinnosta. Toisaalta yhteistyötä kannattaisi tehdä myös toisinpäin. Voisimmeko tarjota enemmän harjoittelupaikkoja tai opinnäytetyön aiheita alan ulkopuolisille yliopisto-opiskelijoille?

Kaikkien ei tietysti tarvitse tähdätä akateemiselle polulle. Etulinjassa tarvitaan ennen kaikkea tekijämiehiä ja –naisia, mutta heidänkin ammattitaitoa on pidettävä yllä kehitettävä läpi koko työuran. Työnantajan ei kannata olla huolissaan siitä, että koulutettu työntekijä saattaa valmistumisen jälkeen vaihtaa työpaikkaa. Huolestuttavampaa sen sijaan on, jos työntekijöitä ei kouluteta ja ne jäävät taloon!

Mikko Puolitaival

(kolumni on julkaistu Tulitaistelijassa toukokuussa 2018)

Opiskelu se sitten on komiaa hommaa!

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa

Napille oma nettiliittymä

Aamulla lumitöitä tehdessäni kuuntelin podcastia, jossa yliopiston tutkija ennusti, että pian lenkkitossulla tai paidan napilla voi olla oma nettiyhteys. Tästä asioiden internetistä (Internet of things) olin kyllä kuullut jo aiemmin, mutta yleensä esimerkkeinä on käytetty jääkaappeja, pesukoneita tai leivänpaahtimia. Pyykinpesukoneelle voisin nettiliittymän jo ostaakin, jos sen avulla saisin raportin siitä mihin sukat aina häviävät. No jääkaapille myös, jos se hoitaisi ruokaostokset ja ilmoittaisi kaappiin vanhenevista ruoista. Napin sanottiin voivan lähettää nettiin mm. kehon lämpötilaan liittyviä tietoja. Tuo on varmasti hyvä ominaisuus, mutta ainakaan lunta kolatessa en kokenut tarvetta tarkistaa kännykästä onko minulla hiki.

Vielä hetki sitten velipojan kanssa peittelimme tyynyillä yläkerran modeemia, kun yöllä vanhemmilta salaa lämmittelimme verkkoyhteyksiä. Modeemin käynnistysäänet olivat kuin avaruusaluksessa ja taisi olla puhelinlaskukin surffailujen ansiosta tähtitieteellinen. Ei mennyt surffailut silti hukkaan – IRC:ssa [irkissä] tutustuin mukavaan tyttöön, jonka myöhemmin tapasin myös livenä. Tutustuminen jatkuu edelleen.

Kuluttajista toimittajiksi

Tekniikan kehittyessä olemme saaneet vaihtaa vinkuvat modeemit ja pölyiset pöytäkoneet kiiltäviin älypuhelimiin ja läppäreihin. Mullistavinta ei kuitenkaan ole ollut käyttöpäätteiden kehitys, vaan se, että sisällön kuluttamisen lisäksi kaikilla on aito mahdollisuus myös tuottaa omia sisältöjä nettiin. Meille kaikille on auennut mahdollisuus kertoa maailmalle mitä tänään on harrastettu ja syöty tai mitä mieltä ollaan koirankakoista tai opetussuunnitelman perusteiden uudistuksesta.

Uudessa opetussuunnitelmassa muuten yhtenä laaja-alaisen osaamisen tavoitteena on monilukutaito… Onneksi! Nettiviestintää seuratessa on nimittäin välillä ollut havaittavissa pientä lähdekritiikin ja impulssikontrollin puutetta. Eipä silti, ei ne faktat taida nykyään olla muodissa politiikassakaan. Lapset oppivat monilukutaidon koulussa, mutta meille aikuisille vinkiksi: kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, eikä kaikki ole totta mikä netissä on kirjoitettu.

Onnettomuudet kiinnostavat

Netti on myllertänyt myös uutismaailman. Ennen vanhaan tämän päivän onnettomuuksista saatiin lukea huomisen lehdistä, mutta median sähköistymisen seurauksena uutisetkin liikkuvat sähäkämmin. Onnettomuusuutinen on nykyään netissä usein jo ennen kuin paloautot ovat palanneet takaisin kalustohalliin. Auttajaa kyllä välillä ihmetyttää se, että juttu siimasta irrotetusta lokista voi jyrätä huomioarvollaan uutisen huoneistopalosta pelastetuista ihmisistä. Tykkäyksiä ja klikkauksia keräävät teemat nousevat herkimmin pintaan uutisvirrassa.

Somebuumi on haastanut pelastuslaitoksetkin perustamaan omia profiileja. Netti onkin ollut oivallinen alusta erilaisten turvallisuusvinkkien jakamiseen ja pelastuslaitoksen arjesta kertomiseen. Nyt kun PR- ja tuvipuoli alkavat olla jotenkin hanskassa, niin seuraava iso haaste on laitosten onnettomuusviestinnän kehittäminen. Sen avulla voitaisiin jo onnettomuuden aikana antaa toimintaohjeita onnettomuuden vaikutuspiirissä oleville ja leikata huhuilta siipiä. Olemalla itse aktiivisia viestijöinä, voitaisiin paremmin myös vaikuttaa näkökulmaan… Tuhoutuiko puolet vai saatiinko puolet pelastettua?

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Vaikuttamisella on vaikutusta. Ei vain edellä mainitussa onnettomuusviestinnän näkökulmassa, vaan ennen kaikkea siinä että meidän toimialamme on mukana sisäisestä turvallisuudesta käytävissä keskusteluissa. Tässä katson hieman odottavasti pelastuslaitostemme johtajien suuntaan… Poliisin, rajavartiolaitoksen, häken, puolustusvoimien ja muiden turvallisuustoimistojen johtajat ovat jo pitkään edustaneet aktiivisesti omaa alaansa sosiaalisen median keskusteluissa. Pelastustoimen puolella on valitettavasti ollut hiljaisempaa. Johtaminen on viestintää. Sellainen johtaja joka ei osallistu keskusteluun, on ulkona keskustelusta ja herää jonakin päivänä entisenä johtajana. Näin totesi Pekka Sauri syksyllä viestintäseminaarissa. Hän sanoi myös että ei keskusteluun osallistuminen ole toki kiellettyä meiltä muiltakaan. Kaikki rohkeasti mukaan vain. Muistakaa kuitenkin se juttu kullasta ja internetistä.

Lääke vai myrkky

Samalla kun tässä julistan internetin ja somen mahdollisuuksista, täytyy todeta että hieman huolestuneena seuraan sen vaikutuksia meidän käyttäytymiseen… etenkin lasten osalta. Älylaitteiden käyttö koukuttaa - Ne ovat kuin sähköistä heroiinia. Kauppareissun tekeminen ei tahdo onnistua ilman notifikaatioiden tarkastamista ja sähkökatkon aikana todellinen kriisi alkaa vasta siitä kun kännykästä loppuu virta. Ei kannata unohtaa tosielämän suhteiden arvoa.
Sauria mukaillen voisin ennustaa, että kaveri jonka huomio on keskustelun sijasta aina kännykässä, herää jonakin päivänä entisenä kaverina. Niin hyvä asia kuin netti onkin, ei sen parissa silti kaikkea aikaa kannata viettää.  Sanonnan mukaan lääkkeen ja myrkyn ero on annostus. Sanonta taitaa päteä tässäkin.


(Kolumni on julkaistu Tulitaistelija-lehdessä kevättalvella 2018)

Maukka ja perhosensiipi

(Kolumni julkaistu alunperin Tulitaistelija-lehdessä syksyllä 2019)

Eräässä kaupungin järjestämässä johtamiskoulutuksessa meitä pyydettiin piirtämään paperille aikajana ja kirjaamaan siihen oma työhistoria. Ruutupaperilla tehtävä oli helppo toteuttaa ruutu per vuosi taktiikalla. Janan alkupäähän muodostui pienipiirteisiä merkintöjä. Pari kesää keittiöapulaisena mummon työpaikalla, kesä kiviä latomassa Helsingin eteläsatamassa, ikkunoiden asennusta ja –pesua sekä muita pätkätöitä. Ensimmäinen pidempi viiva kertoi vuosista rakennushommissa ja loput merkinnät liittyivätkin sitten tavalla tai toisella pelastustoimeen. Ajattelin että olipa mukava harjoitus. Työhistoriaa paperille kirjatessa mieleen nousi lukuisia mukavia tilannekuvia erilaisista tehtävistä ja työkavereista.

Saimme jatkotehtävän. Nyt piti tarkastella aikajanaa uudelleen ja pohtia nouseeko eri tehtävistä mieleen sellaisia yksittäisiä asioita, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi työuran etenemiseen tai työntekijäidentiteetin rakentumiseen. Saattaa olla, että kouluttaja pyysi pohtimaan erityisesti esimiestyön vaikutuksia… En muista enää tarkasti, eikä sillä ole oikeastaan väliä. Sen kuitenkin muistan, kuinka nuo jo aiemmin muistiin piirtyneet tilannekuvat työn ääreltä alkoivat tarkentua. Vuosien varrelta nousi esiin muutama muisto, joissa työkavereiden tai pomon kanssa käyty keskustelu oli vaikuttanut positiivisesti itseluottamukseen, asenteisiin tai tavoitteisiin. Teille haluan jakaa näistä yhden – oman urani kannalta tärkeimmän.

Valmistuttuani Pelastusopistosta sain heti työpaikan Helsingin pelastuslaitokselta. Silloin oli työntekijän markkinat ja allekirjoitinkin ensimmäisen viranhoitomääräyksen jo ennen kuin olin kuitannut edes sammutuskamppeita. Varsinainen perehdytysjakso eli ”kalakukkokurssi” alkoi vasta myöhemmin, joten meidät undulaatit sijoitettiin ensimmäisiksi vuoroiksi työriviin palopuolelle ja muutamalle vanhemmalle kaverille annettiin tehtäväksi katsoa hieman perään. Minä sain mentorikseni Maukan, kaulaan asti tatuoidun kaljupään, jonka arvelin tekevän firaabelikeikkoja Yakuzan pyövelinä. Käytöksellään Maukka kuitenkin osoitti heti, että ulkomuodon perusteella ei kannata arvioida ihmisiä. Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen se, miten kärsivällisesti hän ohjasi minua uuteen ammattiini ja paloaseman tapoihin. Tämän hän teki samalle tasolle asettuen ja todeten, että samaa työtä tässä tehdään virkavuosista ja -asemasta riippumatta. Maukan rauhalliset sanat muokkasivat pysyvästi asenteitani ja ajatusmaailmaa. Uskon yhä siihen, että me teemme pelastusalalla työtä saman päämäärän eteen virkavuosista ja –asemasta riippumatta. Olen myös halunnut ottaa uudet työkaverit ystävällisesti vastaan ja pyrkinyt tuuppaamaan heitä työuralla oikeaan suuntaan.

Palomiehet Jarno ja Jyri Rauman paloasemalta

Yllättävän pienillä asioilla voi olla yllättävän suuri vaikutus. Kaaosteoriassa puhutaan perhosefektistä, joka juontaa juurensa meteorologin retoriseen kysymykseen siitä, voisiko perhosen siiven isku saada aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa. Tulevan säätilan arvioinnissa nimittäin alkuarvojen pienikin heitto, esimerkiksi pyöristäminen tai pieni häiriö suuntaan tai toiseen aiheuttaa ketjureaktioita, jotka voivat muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi. Pienet syyt johtavat suuriin vaikutuksiin. Aika kaukaa haettua ehkä, mutta mielestäni mallia voi sovittaa myös ammatillisen kasvun tarkasteluun. Työurallakin pienet muutokset alkuarvoissa voivat johtaa aivan erilaisiin lopputuloksiin ja kuten hyvin tiedämme, alussa ollaan alttiita vaikutuksille – niin hyvässä kuin pahassa.

Millaisia perhosen siiveniskuja sinä olet saanut urasi alussa tai sen käännekohdissa? Ja vielä tärkeämpi kysymys… Miten olet itse vaikuttanut tai voit vaikuttaa uusiin työtovereihin?

Mikko

ps. Jos luet tämän, niin kiitos vielä kerran esimerkistä Maukka… ja kahvat päälle.


Mentorointi

Kun kreikkalainen soturi Odysseus taisteli Troijan sodassa, hän uskoi poikansa hyvän ystävänsä Mentorin hoiviin, joka oli neuvonantaja ja suojelija kuninkaallisessa henkivartiossa. Sittemmin sana on alkanut tarkoittaa kokenutta ja luotettua neuvonantajaa. Mentorointi on taito: viisauden siirtämisen taito. Se on tapa, jolla yksilö oppii vanhemmalta ja viisaammalta, joka on kulkenut saman tien ja tietää, miten sen haasteista selvitään. Kuka tahansa voi olla mentori, kunhan hänellä on tarjottavanaan tietämystä sekä aikaa ja valmiutta sitoutua siihen. Aidosti erinomainen luontainen mentori on poikkeuksellinen ja korvaamaton henkilö. (monster.fi)