Pölli tästä. Kymmenen ideaa kaupungin kehittämiseksi.

Kotikaupunkini Rauma osallisti viime vuonna kuntalaiset mukaan miettimään, mitkä ovat sellaisia asioita, joihin talousarviovaroja pitäisi kohdentaa. Osallistuvan budjetoinnin idea on erinomainen. Näin saadaan monipuolisia ehdotuksia kaupungin kehittämiseen, mutta ehkä tärkeintä on, että jokaiselle tarjotaan mahdollisuus vaikuttaa. 

Osallistuin itsekin viime vuonna ideointiin. Yhtenä iltana haastoin itseni keksimään kymmenen ehdotusta tuohon "Mnuu huki-kampanjaan" ja muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen lähetinkin kaupungille joukon ehdotuksia. Muutama ehdotuksistani päätyi ihan äänestysvaiheeseen saakka. 

Eiväthän nämä minun ehdotukset lopulta äänestyksessä menestyneet ja ihan hyvä niin. Varmasti aivan oikeat ehdotukset valittiin jatkoon. Tänään löysin tietokoneen työpöydältä vanhan muistion, johon olin kopioinut nämä ehdotukseni perusteluineen. Laitetaanpa tämäkin tänne interwebbiin. Eihän sitä tiedä, vaikka jossain joku kuumeisesti miettisi, miten voisi pienellä summalla parantaa kuntalaisten viihtyvyyttä ja palveluja. Tästä saa pölliä vapaasti...

En muista enää, mihin kysymyksiin esityksissä viime vuonna vastattiin, mutta oletettavasti ainakin seuraaviin:

- Kuvaile ideaa, toteutusta ja mahdollista ajankohtaa.

- Mikä on idean tai ehdotuksen tavoite?

- Mikä on idean tai ehdotuksen kohderyhmä?

- Kuka voisi toteuttaa idean?

- Kustannusarvio idean toteutuksesta?

1. Julkinen piano

Julkinen piano. Julkiselle paikalle, esim. kanalin varteen (kaupungintalon edustalle), torille tms. hankitaan piano, jota kuka tahansa voi soittaa. Piano voisi olla käytössä päivisin ja yöksi se siirrettäisiin ilkivallalta suojaan johonkin varastoon. Tällainen piano voitaisiin myöhemmin sijoittaa tulevaan keskustan kauppakeskukseen.

Tällaisia julkisia pianoja on paljon maailmalla esim. matka- ja kauppakeskuksissa. Ne tuovat elämää ja iloa ympäristöönsä, kun ohikulkijat voivat pysähtyä hetkeksi soittamaan. Tämä voisi tuoda myös positiivista näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa, jos/kun ihmiset jakaisivat taitavien muusikoiden esityksiä. Parhaimmillaan vastaavat videot ovat saaneet kymmeniä miljoonia katselukertoja mm. Youtubessa. Jätetään piano ihmisten käytettäväksi. 

Tämä voitaisiin toteuttaa nyt kokeiluluontoisena tempauksena esimerkiksi pitsiviikon aikana.

Rauman asukkaat ja raumalla vierailevat turistit.

Tähän hankkeeseen voisi mahdollisesti kytkeä Rauma Festivon esiintyjiä, musiikkiopiston, kansalaisopiston tai muita tahoja. Muutamia esiintyjiä voitaisin sopia etukäteen, mutta perusidea perustuu spontaaniin soittamiseen iloon.  

Kustannusarvio on 1000-10000 euroa. Tässä mukana vanhan pianon hankinta ja viritys sekä jonkinlaisen kuljetuslavetin valmistus. Piano tarvitsee myös säänsuojan, mutta tässä voitaisiin hyödyntää olemassa olevia katoksia tai mahdollisesti telttaa.

2. Reitti omatoimikisoja varten

Virallisesti mitatut ja merkatut kisamatkat. Ehdotan että Raumalle tehtäisiin paikka, jossa urheilija voisi omatoimisuorituksena suorittaa maratonin, puolimaratonin tai esim. 10 kilometrin kilpailumatkan virallisesti mitatulla (ja merkityllä) reitillä. Asia saattaa kuulostaa hassulta, mutta kuluneen koronavuoden aikana tällaiselle reitille on osoittautunut olevan tarvetta. Juoksijat haluavat testata kuntoaan erilaisilla matkoilla, mutta tarkistusmitatuista reiteistä on pulaa. Uskon että tällaiselle reitille olisi käyttöä myös korona-ajan jälkeenkin.

Tällainen mitattu reitti täydentäisi osaltaan Rauman monipuolista ulkoilu- ja urheilumahdollisuuksien tarjontaa. Se aktivoisi ihmisiä liikkumaan ja tarjoaisi mahdollisuuden esim. omatoimisen puolimaratonin tai maratonin juoksemiseen. Tällainen mitattu reitti olisi tietääkseni myös aivan uudenlainen palvelu kunnalta/kaupungilta. Se osoittaisi, että kunnalla on kyky eturintamassa reagoida muuttuviin tarpeisiin. Sillä voisi varmasti saada myös positiivisia kaikuja urheilijoiden suunnalta / medialta.

Reitin toteutus / mittaus jäisi varmaan liikuntapalveluiden tehtäväksi. Kun reitti on mitattu se merkataan selkeästi ja pysyvästi tarkoitukseen valmistetuilla pyykeillä tai merkeillä (lähtöpaikka, kääntöpaikka, kilometripyykit). Reitin valmistuessa sillä voitaisiin järjestää jokin juoksutapahtuma/tempaus (esim. 24 h viesti, puolimaraton/maratonkisa tms.)

Tämä kohdistuu erityisesti raumalaisiin ja Rauman ympäristökuntien kestävyysurheilijoihin.

Liikuntapalvelut ja mahdollisesti paikalliset urheiluseurat (Rauman Palomiesurheilijat osallistuu ainakin :D)

Reitin hinta olisi arviolta 800-3000 euroa. Hinta koostuu mittauksesta, merkkauksesta (pyykkeihin ja merkkeihin voi toki mennä enemmänkin).

3. Kaupungin oma screeni

Raumalla pitäisi olla oma valotaulu keskeisellä paikalla - eräänlainen nykypäivän ilmoitustaulu. Taulun käyttömahdollisuuden kaupungin viestinnän/markkinoinnin tarpeisiin olisivat monipuoliset. Siinä voitaisiin esittää kaupungin ajankohtaisia tiedotteita, säätiedotuksia, liikennetiedotteita ja kriisitilanteissa varoituksia/ohjeita jne. Se voisi toimia myös urheilukisoissa tai tapahtumissa (pitsiviikko jne.) ns. kaupungin omana kisastudiona. Siinä voitaisiin julkaista positiivisia sloganeita ja ehkä siitä voisi myydä mainosaikaa vaikka pienyrityksille tai yksittäisille kaupunkilaisille... Mikä olisikaan hienompaa, kuin välittää rakkaudentunnustus julkisella screenilla omalle kullalleen. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon, enkä lähde niitä tässä kaikkia listaamaan. Uskon että innovatiivinen kaupungin henkilöstö ja väestö keksivät screenille kyllä hyvin käyttöä.

Tällaisella screenilla voitaisiin tehostaa viestintää arjessa ja erilaisissa kaupunkitapahtumissa. Kaupungin omassa käytössä ja ennen kaikkea taitavan viestintätiimin organisoimana tämä avaisi mahdollisuuden myös positiivisen ilmapiirin luomiseen. Hauskat tiedotteet ja tsemppiviestit jne.

Hankitaan ja asennetaan screeni jonnekin päin kaupunkia.  Esim. kaupungintalon seinusta tai keskuspuisto voisivat olla hyviä sijoituspaikkoja screenille.

Tästä hyötyvät kaikki... Niin kaupungin virkamiehet kuin kaupungin asukkaat ja turistit.

Rauman viestintä, mahdolliset somelähettiläät jne. Tähän voisi myös saada tueksi jonkun yrityssponsorin.

Kustannukset riippuvat siitä hankitaanko laite omaksi vai vuokralle ja hankitaanko se käyttöön pysyvästi vai esim. kesäkauden ajaksi? Hintahaarukka eri vaihtoehdoilla lienee noin 2000-25000 euroa.

4. Roolipelitapahtuma Vanhassa Raumassa

Vanhassa Raumassa voitaisiin loppukesän tai alkusyksyn aikana järjestää suuri liveroolipelitapahtuma, johon halukkaat kaupungin asukkaat sekä kaupungissa toimivat viranomaiset ja muut tahot voisivat osallistua. Peliin voitaisiin käsikirjoittaa roolit osin ilmoittautuneiden mukaan, mutta olisi mukava jos tapahtumat sijoittuisivat jonnekin vanhaan aikaan (esim. 1800 luku). Käsikirjoitus voisi löyhästi pohjautua myös todellisiin tapahtumiin. Peliä varten voitaisiin rajata tietty ulkopuolisilta suljettu paikka, mutta toisaalta olisi hienompaa jos tapahtuma sulautuisi normaaliin arkeen... Ihmiset voisivat näin tulla myös seuraamaan tilaisuutta, vaikka eivät itse osallistuisi liveroolipeliin.

Tälläisella liveroolipelillä tehtäisiin Rauman monipuolista historiaa eläväksi. Kun meillä on yhä näkyvillä vanhat rakennukset, niin eikö olisi hienoa jos myös vanhat tapahtumat heräisivät henkiin tällaisen näytelmän kautta. Tämän myötä olisi myös mahdollista oppia Rauman historiaa. Liveroolipelistä voitaisiin tehdä myös vuosittainen perinne. Joka vuosi hieman eri käsikirjoituksella / teemalla.

Valittuna ajankohtana toteutetaan liveroolipeli Vanhassa Raumassa. Esim. venetsialaisiin mennessä ehdittäisiin vielä hyvin valmistelemaan tällainen tempaus.

Asiasta kiinnostuneet kaupunkilaiset, kaupungin työntekijät jne. Itse edustan pelastuslaitosta ja näkisin, että voisin jopa työni puolesta olla mukana jonkinlaisena palovahtina tms. Roolit löytyisi varmasti myös poliisille, kaupunginjohtajalle, seurakunnan työntekijöille jne. Tästä epäilemättä hyötyisivät myös kaupungin museot.

Rauman museot ja mahdollisesti myös teatteri olisivat hyviä yhteistyötahoja. Myös Turun yliopistosta kontaktoisin dosentti Lauri Kemppisen, joka on tutkinut ja EDU-Larp -menetelmää (eli kasvatuksellista liveroolipeliä).

Tämä ei välttämättä maksa mitään. Mutta ehkä jotain viestintä, markkinointi ja rekvisiittakuluja kuitenkin syntyy. Sanotaan 500-5000 euroa.

5. Rauman fillarilähetit

Rauma on pyöräilykaupunki, joten meillä pitäisi olla omat fillarilähetit. Tällaiset voitaisiin palkata kampanjaluonteisesti markkinoimaan Raumaa. Fillarilähetit varustettaisiin polkupyörillä sekä Rauma-aiheisilla kirjeillä/viesteillä (niitä voisi olla vaikka Wolt-pakkauksen näköisessä laatikossa :D) 

Lähetit lähtisivät liikkeellle Rauman torilta viemään terveisiä Raumalta eri kaupunkeihin. Yksi lähtisi Turun suuntaan, yksi Tampereelle, yksi Poriin ja Pohjois-Satakuntaan ja yksi kovakuntoinen voisi suunnata vaikka aina Helsinkiin saakka. Lähettien matkasta viestittäisiin aktiivisesti Rauman some-kanavilla ja reissuista tehtäisiin esim. YouTube-videoita.  

Eri kaupungeissa lähetit toimittaisivat viestejä ihmisille/organisaatioille tms. Viesti voisi olla kutsu saapua Raumalle... Vieraaksi, asukkaaksi, yrittäjäksi tms. En lähde tässä kirjoittamaan viestin sisältöjä, mutta viestit olisi räätälöity kohderyhmien mukaan.

Ehdotuksen tavoite on markkinoida Raumaa positiivisesti eri tahoille. Parhaimmillaan tällä tempauksella saadaan kaupunkiin uusia yrittäjiä, uusia asukkaita tai vähintäänkin muutamia turisteja. Kampanjaan liittyvä viestintä voisi tukea myös Rauman positiivista julkisuuskuvaa sekä mainetta pyöräilykaupunkina.

Rekrytoidaan vapaaehtoiset fillarilähetit ja annetaan heille tehtävä sekä tarvittavat varusteet käyttöön. Suunnittelu ottanee hetken aikaa, joten loppukesä voisi olla tälle tempaukselle sopiva ajankohta... Voitaisiinko lähetit laittaa liikkeelle esim. osana Pitsiviikon tapahtumia? Kampanjan kesto voisi olla esim. 3 päivää.

Kohderyhmänä ovat naapurikaupunkien asukkaat ja yrityksen eli tulevat raumalaiset asukkaat ja yrittäjät.

Pyörä-Nurmelta varmaan saisi liisattua fillarit tähän. Jokin näkyvä some-kasvo tai tunnettu raumalainen sopisi hyvin projektiin. Esim. Hesa-äijä, Iiro Koski tms. Itsekin voisin hyvin lähteä mukaan.

Viestintämateriaaleihin, varusteisiin, polkupyöriin sekä lähettien majoittamiseen (hotellit/motellit) kuluu hieman rahaa. Osan varusteista saisi varmasti myös lainaan. Hinta-arvioni kokonaisuudelle on 2500-5000 e.

6. Tutustumispaikat

Taannoin kirjastossa oli Elävä kirjasto -tapahtuma, jossa pääsi kuuntelemaan ja keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa ja kuulemaan heidän elämäntarinoitaan. Maailma on täynnä kiinnostavia ihmisiä, mutta kohtaaminen ei aina ole luontevaa... En tiedä onnistuisiko tämä, mutta olisi kiva kokeilla voisiko eräänlaisia kohtaamispaikkoja luomalla madaltaa kynnystä ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Eri puolille keskustaa / puistoja voitaisiin tehdä paikkoja, joissa olisi "luvallista" kysyä tuntemattomaltakin ihmiseltä, että mitä hänelle kuuluu tai millainen hänen elämäntarinansa on. Paikkana voisi toimia vaikka tietyllä värikoodilla maalattu penkki tai vaikka maalilla maahan rajattu alue. Asettumalla tällaiselle paikalle, jokainen voisi myös osoittaa olevansa valmis tutustumaan tuntemattomaan. Kohtaamisilla/keskusteluilla olisi hyvä olla kuitenkin tietyt yhteiset säännöt. Ne voitaisiin kirjata vaikka pieniin tauluihin tutustumispaikan yhteyteen.

Tutustumispaikka edistäisi ihmisten tutustumista toisiinsa, lisäisi yhteisöllisyyttä ja välittämisen tunnetta ja parhaimmillaan se voisi jopa vähentää tai ennaltaehkäistä yksinäisyyttä.

Kaupungin (ja mukana olevien tahojen) toimesta luotaisiin tutustumispaikka-konsepti. Tämä pitäisi sisällään yhteisten sääntöjen luomisen, tutustumispaikkojen suunnittelun ja rakentamisen (penkit, maalaukset) yms. 

Idea tuli nyt varsin nopeasti mieleen, enkä lähde sitä juurta jaksain pohtimaan, mutta jos asiaa päätetään edistää, se vaatinee melko huolellistakin suunnittelua. Tähän olisi tavalla tai toisella hyvä osallistaa myös kaupungin asukkaat (esim. tällaisen kyselyn avulla).

Kohderyhmää ovat kaikki kaupungin asukkaat ja vieraat. Ehkä perimmäisenä kohderyhmänä ovat ne, jotka eivät muuten rohkene tutustua uusiin ihmisiin. He eivät kuitenkaan ensimmäisenä olisi varmasti penkillä istumassa, joten tässäkin projektissa tarvittaisiin esimerkin näyttäjiä ja hyviä kokemuksia ja tarinoita. Ajan myötä myös aremmat voisivat rohkaistua ja parhaimmillaan tämä muovaa meidän kaupunkilaisten yhteistä identiteettiä ja keskustelukulttuuria.

Tässä voisi olla kaupungin edustajien lisäksi mukana myös yhdistyksiä ja järjestöjä (eläkeläis/mielenterveys yms.).

Varsinaisten tutustumispaikkojen investoinnit eivät ole suuria: maalia sekä mahdollisesti joitakin penkkejä ja ohjetauluja (1500-2500 euroa). Suunnittelusta ja viestinnästä tulee varmasti myös kustannuksia, mutta ne voitaneen hoitaa kaupungin omana työnä.

7. (Some)kuvauspaikat

Raumalla on useita erinomaisia paikkoja some-kuvien ottamiseen. Kännykkäkamerat räpsyvät nykyään jokaisella ja kuvaamisesta on tullut lähes kaikille arkipäivää. Kaupunki voisi mahdollisesti hyödyntää näiden kuvien näkyvyyttä ja mainoshyötyä ohjaamalla ihmisiä kuvaamaan erityisen hienoja paikkoja sekä käyttämään tiettyjä tunnisteita kuvissa. Tässä on useitakin toteutusvaihtoehtoja... Ensinnäkin Raumasta voitaisiin tehdä kartta, jossa on esitetty parhaat SOME-kuvauspaikat (auringonlaskut Petäjäksessä, Syväraumanlahdella, Kirstin-talo, Raatihuone, kirkko yms. vanhassa Raumassa jne.) Tällainen leikkimielinen opas voitaisiin liittää kaupungin markkinointimateriaalien joukkoon. Toinen tapa, joka vaatisi jo investointeja olisi eräänlaisten kuvauskehysten lisääminen hienojen paikkojen ja maisemien äärelle. Kehyksessä voisi olla kirjattuna paikan nimi ja esim. #VisitRauma tai jokin hyvä slogan. Raumalla voisi olla myös suurten kaupunkien tyyliin isompi teksti esim. I love Rauma (tai mieluummin jotain persoonallisempaa), josta ihmiset voisivat napsia kuvia. 

Kuvaamisen kieltämisen sijasta rohkaistaisiin ihmisiä siihen ja kannustettaisiin tiettyjen paikkojen ja aihetunnusten käyttöön. Tämä helpottaisi hyvien kuvauspaikkojen etsijää ja toisaalta lisäisi Rauman näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa.

Laaditaan kuvausopas/kartta ja tehdään kuvauspaikat. Tämä pitäisi olla jo tehtynä, mutta eiköhän valmista saada viimeistään loppukesään mennessä, jos asiaan todella tartutaan. Kuvausoppaan valmistelu on luonnollisesti jo monen sometarinan arvoinen asia sinänsä.

Kohderyhmänä on erityisesti Raumalla vierailevat turistit.

Raumalaisten nuorten tai vähintäänkin nuorekkaiden tyyppien. Tämä on projekti, mikä pitää hoitaa tosissaan, mutta ei liian totisesti.

Opas on halvin osio. Omana työnä (jos kaupungilta löytyy esim. Adobe Design) + nuorisoa osallistaen sähköinen opas saadaan tehtyä alle 1000 eurolla. Kuvauspaikoista voi muodostua kustannuksia määrästä ja koosta riippuen noin 2000-20000 euroa.

8. Puhujien nurkka

Otetaan mallia Lontoosta ja tehdään Raumalle Hyde Parkista tuttu Speakers' Corner. Se olisi paikka, jossa kuka tahansa voisi pitää julkisen esiintymisen. Tuota paikkaa voitaisiin hyödyntää myös kaupungin tai muiden kaupungissa vaikuttavien tahojen viestinnässä.

Puhujanurkkaus/puhujapönttö olisi hauska lisä kaupunkiympäristöön. Se voisi synnyttää julkista keskustelua ja toisaalta se voisi toimia joillekin pienenä paineventtiliinä. Ehkä siinä olisi myös riskinsä, jos väki alkaisi oikein kovasti agitoimaan jonkun aatteen puolesta, mutta eiköhän tuohonkin voisi sopia yhteiset säännöt.

Rakennettaisiin puhujapönttö sopivaan paikkaan ja vihittäisiin se käyttöön. Ainakin alkuvaiheessa sinne olisi hyvä myös järjestää ohjelmaa... Pyydettäisiin kiinnostavia puhujia kertomaan eri aiheista tai pitämään vaikka luentoja.

Kohderyhmänä ja hyötyjinä olisi kaupungin asukkaat.

Kaupunki saisi tuottaa pöntön, mutta tähän voisi aktivoida mukaan esim. alueen oppilaitoksia.

Puhujapöntön rakentamisesta aiheutuvat kulut... Materiaaleista ja varustelutasosta (äänenvahvisti tms.) riippuen ehkä 500-2000 euroa.

9. Yhteinen kuntopyörä

Keskustaan (esim. keskuspuisto/tori tms.) olisi kiva saada kestävä kuntopyörä, jossa poljetut kilometrit näkyisivät jotenkin. Tavoitteena olisi, että raumalaiset yhdessä pyöräilisivät jonkin tietyn tavoitteen (esim. maapallon ympäri). Kukin voisi vuorollaan vierailla pyörän selässä kartuttamassa kilometrejä... Matkan edistymistä pitäisi pystyä seuraamaan jotenkin. 

Kilometrien sijasta voitasiin toki kerätä myös watteja. Pyörässä voisi ehkä olla myös USB-pistoke puhelimen latausta varten.

Tämä olisi yhteinen kuntoiluprojekti, johon kaikilla on mahdollisuus osallistua. Olisi hienoa, jos esim. maapallon ympäri pyöräilystä tulisi yhteisöllinen projekti ja ylpeyden aihe. Tässä ohessa tietysti lisättäisiin liikunnallista aktiivisuutta.

Asennetaan pyörä sovitulle paikalle asetetaan yhteinen tavoite/haaste ja annetaan kansalaisten pyöräillä.

Tämä olisi kiva lisä kaupunkiympäristöön. Kohderyhmänä kaupunkilaiset ja kaupungissa vierailevat.

Liikuntatoimi.

Vaikea sanoa. Tavallinen kuntopyörä ei ole kallis, mutta tällainen keksintö saattaa jo maksaakin. Lentokentillä on ainakin ollut ns. "julkisia kuntopyöriä". En löydä nopeasti hintatietoja, mutta arvelen että suuruusluokka olisi noin 3000-5000 e.

10. Ulkoilmamuseokierros. 

Raumalla on monipuolinen ja pitkä historia. Olisi hienoa, jos näistä vanhoista tapahtumista ja paikoista voisi saada paremmin tietoa. Museoissa ja näyttelyissä on sellaisia kuulokkeita, joilla voi kuunnella kertojan kuvauksia tietyistä kohteista, tauluista jne. Voisiko tällaisia kuulokepisteitä asentaa kaupungille fyysisesti tai virtuaalisesti? Olisi hienoa, jos eri paikoista (vanhan kirkon rauniot, raatihuone jne.) voisi kuulla jännittäviä tarinoita ja kuvailuja (eri kielillä tietysti). Tämän voisi toteuttaa joko omana sovelluksena tai vaikka kaiuttimia eri puolille asentamalla tai yksinkertaisimmillaan esim. geokätköinä, joissa olisi pieni tarina kyseisestä kohteesta ja vaikka qr-koodi historiaa esittelevään Youtube-videoon.

Näiden museopisteiden kiertäminen olisi mielekästä ohjelmaa vieraille ja varmasti myös meille raumalaisille. Tämä lisäisi historian tuntemusta ja ehkä tämän myötä osaisimme entisestään arvostaa omaa rakasta kotikaupunkiamme.

Tämä vaatisi varmasti yhteistyötä ja suunnittelua esim. museoiden kanssa. Työ olisi hyvä aloittaa jo syksyllä, mutta voi olla että toteutus olisi ns. "julkaisukelpoinen" vasta seuraavana kesänä.

Kaupunkilaiset ja täällä vierailevat.

Museot ehdottomasti. Jos päädytään geokätkö-toteutukseen, niin paikallisia kätköilyaktiiveja voisi myös konsultoida. Tämä voisi tarjota myös kouluille monialaisen oppimisprojektin syksyksi.

Halvimmillaan kustannukset ovat vain joitain kymppejä (geokätköt), mutta sovelluskehittäminen tai säänkestävät kaiutinratkaisut maksanevat tuhansia euroja. Laitetaan hintahaitariksi 100-30000 euroa :D

Ennen koiralta loppuu kusi, kuin palomiehiltä ideat

Juttu on julkaistu Tulitaistelija-lehden joulunumerossa (3-4/2020). Kyseessä oli palomiesten oma lehti, jonka ensimmäinen joulunumero julkaistiin jo vuonna 1964. Tämän vuoden 2020 tuplanumeron myötä lehden julkaisu jää tauolle. Kiitokset omasta puolestani toimitukselle lehden ja palomiesten eteen tekemästänne työstä ja hyvästä yhteistyöstä. 

Ennen koiralta loppuu kusi, kuin palomiehiltä ideat

Voitin muutama vuosi sitten Palosuojelurahaston innovaatiokilpailun Puomiksi ristimälläni keksinnöllä. Laite koostuu teleskooppivarresta, isoista pihdeistä, vedenkestävästä kamerasta sekä näytöstä ja kuvansiirtojärjestelmästä. Ajatus oli, että vesipelastustehtävillä tällä Puomilla voitaisiin tutkia esimerkiksi laiturinalustoja sillä aikaa, kun sukeltaja tekee sektorietsintää ulompana. No ei sillä yhtään kroppaa ole vielä poimittu, mutta sitäkin enemmän veteen pudonneita työkaluja, avaimia ja viimeksi työkaverin purjeveneen tuulimittari. 

Tekemäni keksinnön juuret juontavat vuoteen 2012. Silloin Raumalla eräänä lokakuisena pakkasaamuna hukkui pienvenesatamaan venettään tarkastamassa ollut mies. Omaiset olivat aikansa odotelleet häntä takaisin aamulenkiltä, mutta kun miestä ei kuulunut, he lähtivät etsimään. Laiturilta löytyi vain perheen koira, joka oli kytketty remmistään veneen kiinnityslenkkiin. Huonoista lähtökohdista huolimatta tästä käynnistyi pelastustehtävä, joka pian muuttui etsintätehtäväksi. Pelastuslaitos, poliisi, rajaviranomaiset ja vapaaehtoiset etsivät hukkunutta lopulta yhteensä kolme viikkoa. Mies löytyi viimein laiturin alta rannan tuntumasta melko läheltä oletettua hukkumispaikkaa.

En itse osallistunut etsintään, mutta tuo tapaus sai minut miettimään, että miten pelastuslaitosten suorittamaa vedenalaista etsintää voitaisiin tehostaa. Piirtelin suunnitelmia ja mietin eri tekniikoita. Mietin viistokaikuluotausta, erilaisia koukkuja, haaveja ja kahvoja. Ideointi tapahtui töissä, lenkillä ja milloin missäkin. Keksintö ei ollut mikään hehkulampun välähdyksen omainen yksittäinen hetki, vaan ajatus hautui alitajunnassa käytännössä noin kolme vuotta. Lopulta ensimmäinen ratkaisu löytyi, kun yhdistin GoPro-kameran, käärmepihdit ja sukelluslampun toisiinsa. Vakuutuin ideasta niin vankasti, että päätin osallistua sillä palosuojelurahaston innovaatiokilpailuun. 

Palkitsemisen jälkeen keksintöön kohdistui paljon huomiota. Oli keskusteluita, kahvitarjoilua, muistamisia ja haastatteluita. Esittelin Puomia lehdissä, TV:ssä, radiossa. Puhuin innovaatioista messuilla ja jopa yliopiston luennoilla. Monet onnittelivat, mutta monet totesivat myös, että onhan tuo keksintö, mutta niin yksinkertainen, että miksi sitä ei ole tehty aikaisemmin? Kuulin myös sellaisenkin lauseen, että kyllähän tuollaisen olisi voinut tehdä kuka tahansa. 

Aivan oikeassa olivatkin. Innovaatioiden alku voi olla aivan tavallisten ihmisten arkisessa ideoinnissa ja jokapäiväisten haasteiden ratkomisessa.  Innovaatiot voivat pohjautuvat luovuuteen, osaamiseen, innostukseen, mielenkiintoon, ongelmiin, sattumiin, aiempien innovaatioiden yhdistelyyn tai niiden parantamiseen. Innovaatiot synnyttävät usein myös uusia innovaatioita. Historia on täynnä mielenkiintoisia tarinoita keksinnöistä. Monet näistä keksinnöistä ovat syntyneet näennäisesti sattumalta, on yhteistä niille on se, että yleensä on kuitenkin oltu kehittämässä jotain. Penisilliini, kumin vulkanointi ja Viagra ovat hyviä esimerkkejä niistä tapauksista, kun on kehitetty jotain, mutta onkin saatu jotain muuta… paljon parempaa!

Gutenbergin kirjapaino on klassinen esimerkki yhdistelevästä innovaatiosta. Jokainen keksinnön ratkaiseva osa eli irtokirjakkeet, muste, paperi ja itse painokin oli kehitetty aiemmin erikseen. Irtokirjakkeet oli itse asiassa keksitty Kiinassa jopa 400 vuotta aiemmin, mutta niitä käytettiin vain yksi kerrallaan naputtelemalla. Gutenbergin nerous ei ollutkaan uuden teknologian luomista tyhjästä, vaan kypsän teknologian lainaamista kokonaan toiselta alalta ja sen hyödyntämistä toisessa maailmassa. 

Itse Alfred Nobelkaan ei kehittänyt nitroglyseriinia eikä nitroselluloosaa, vaan hän keksi menetelmän, miten nämä äärimmäisen räjähdysherkät aineet saatiin sahanpuruun ja piimaahan sekoitettuna paketoitua rasvapaperiin. Lopputulosta kutsutaan yhä dynamiitiksi. Nobelin keksintö olikin hyvä esimerkki aiempien innovaatioiden parantelusta. 

Vaikka innovaatioihin johtavia tapoja ja syitä on paljon, niin aina keskiössä on innovaation tekijä eli keksijä. Julkiset julistukset innovaatioiden merkityksestä ovat yleviä, mutta ne ei itsessään vielä lopulta saa aikaan yhtään innovaatiota. Jonkun ne keksinnöt täytyy tehdä. Ja kuka muu olisi parempi tekemään pelastusalan innovaatioita, kuin pelastusalan ammattilaiset. Keikoilla ja muilla työtehtävillä vastaan tulevat ongelmat houkuttelevat luomaan ratkaisuja ja monenlaisia ratkaisuja löytyykin paloautojen ja ambulanssien hyllyiltä ja asemien varastoista. Osa näistä on saanut julkisuuttakin, kuten Helsingin pelastuslaitoksella kehitelty erikoistyökalu, jonka avulla pystytään turvallisesti poistamaan kiinni juuttuneita penisrenkaita. 

Kannustan jokaista aktiivisesti ja ennakkoluulottomasti kehittämään tehokkaampia ja turvallisempia laitteita, toimintatapoja ja työmenetelmiä. Oikein hyvällä keksinnöllä voi parhaimmillaan päästä myös tienaamaan. Peniksiin liittyvän erikoistyökalun markkinat ovat rajalliset (rajoittunee Suomessa lähinnä kehä kolmosen sisälle), mutta esimerkiksi turvakanyylin (joka olisi hyvin voitu keksiä myös palokunnassa) kaltaisella keksinnöllä voi helposti turvata eläkepäivänsä. Ideoita meiltä löytyy – vanhan sanonnan mukaan ennen koiralta loppuu kusi, kuin palomieheltä konstit. 

Takuuvarmaa keksijän polkua luovuudesta menestykseen ei ole olemassa. Se reitti piirretään yleensä aina vasta jälkikäteen. Matka on eksyilyä, onnekkuutta, sattumaa. Ja vaikka polku ei milloinkaan johtaisi menestykseen, niin siitä huolimatta matka voi olla mielenkiintoinen. 

@Puolipolvi

Vinkki: Palosuojelurahasto on julistanut haettavaksi 2021 innovaatiopalkinnot. Ehdotukset palkittavista tulee tehdä Palosuojelurahastolle viimeistään 31.3.2021. 

Hölösuut ja juorukellot

(juttu on alun perin julkaistu Tulitaistelija-lehdessä syyskuussa 2020) 

Otsikossa olevat sanat tarkoittavat sanakirjamääritelmien mukaan kielevää ihmistä, jolle ei voi uskoa asioita ja joka levittävää innokkaasti juoruja ja huhuja. Synonyymejä näille kuvaaville termeille ovat mm. hölöttäjä, lörppö ja suupaltti.

Usein väitetään että meidän alalla (pelastusalalla) tieto ei kulje. Mielestäni väite ei aivan pidä paikkaansa, tai ainakin se vaatii tarkennusta. Niin sanottu virallinen tieto liikkuu kyllä usein turhan tahmeasti, mutta erilaiset huhut ja salaisuudet puolestaan kiertävät ympäri koko pelastustoimen sellaisella nopeudella, että valokin katselee tuota kyytiä kateissaan. Tietoahan se on vääräkin tieto ja se liikkuu kyllä liukkaasti. Mark Twain on aikanaan huomannut saman ilmiön todetessaan että ”valhe on kiertänyt maailman, kun totuus vasta panee saappaita jalkaan.” 

Joskus tulee mieleen, että pahimmat juorukerhot eivät ehkä sittenkään kokoonnu lähikauppojen parkkipaikoilla tai leikkipuistojen laitamien puupenkeillä, vaan paloasemilla. Ei ole väliä onko kyseessä VPK tai ammattipalokunta, iso tai pieni asema. Meillä osataan juoruilu ja hölöttäminen – ihan kaikissa palkkaluokissa! 

Palokunnissa on aina oltu hyvin perillä toisten asioista - Joskus jopa paremmin kuin tuo kyseinen henkilö itse. En sano, etteikö kaksi ihmistä voisi keskustella kolmannesta, mutta tahallinen ilkeily, vähättely tai perättömyyksien levittäminen on yksinkertaisesti kurjaa. 

Tarinan mukaan Sokrates ei halunnut kuunnella juoruja muista ja hän oli kehittänyt hyvän kysymyspatterin juorujen varalle. Ennen kuin juoruaja oli ehtinyt kunnolla aloittaa kertomustaan hän kysyi: Ennen kuin jatkat, voisitko vastata kolmeen kysymykseen: Ensinnäkin, onko se hyvää, mitä aiot minulle kertoa? Toiseksi, onko hyödyllistä kuulla se, mitä aiot kertoa? Kolmanneksi, onko se varmasti totta? 

Kun seuraavan kerran kun aukaiset suusi kertoaksesi kahvipöydässä tarinan henkilöstä, joka ei juuri silloin ole paikalla, tee ensin mielessäsi Sokrateen testi. Jos vastasit kaikkiin kyllä, anna palaa… Positiivinen juoruilu on jopa suotavaa! Jos vastaukset kysymyksiin olivat kuitenkin kielteisiä, on ehkä parempi jättää koko juttu kertomatta. 

Juoruiluakin tyypillisempää on erilaisten yleisten huhujen kertominen ja hölöttäminen. Joku kuulee jostain tiedonpuolikkaan ja juttu kulkee eteenpäin, kuin "rikkinäinen puhelin" –leikissä muuttuen matkalla niin, että kierroksen jälkeen edes huhun liikkeelle laskenut ei välttämättä tunnista koko asiaa. Ei erilaisten huhujen vatvominen nyt mikään työpaikkojen suurin ongelma ole, mutta kyllä se lisää epätietoisuutta ja syö työtehoa. 

Todelliseksi ongelmaksi hölöttäminen muodostuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun unohdetaan että on paljon asioita, joista ei todellakaan kuulu puhua eteenpäin: 

• Työkavereiden sairaslomien syyt eivät ole yhteisesti apellissa käsiteltäviä kysymyksiä.
• Kahdenvälisiä sähköpostiketjuja ei kuulu jakaa ilman lupaa kolmannelle osapuolelle.
• Keikkojen jälkeen ei kuulu yleisesti repostella kohteessa nähtyjä tai kuultuja asioita.
• Ym. ym. ym. 

Joskus voi vaatia hieman pähkäilyä hahmottaa, mitä asioita voit kertoa kaikille ja mitkä tiedot eivät kuulu yleiseen jakoon. Toisinaan asian päättely on kuitenkin tehty helpoksi, kun paperin tai tiedoston ylälaitaan on valmiiksi lätkäisty punainen leima merkiksi dokumentin suojaustasosta. Pelastuslaitosten tietosuojaustason pitävyydestä saatiin kuitenkin esimerkki, kun Turun terroriteon jälkeen sisäministeriön pelastusosastolta lähetettiin leimattu ohje virkapuvun käytön välttämisestä työmatkoilla. Silloinkin tieto kulki nopeasti – nimittäin suoraan valtamedioiden sivuille. 

Niin kauan kuin pelastustoimessa vallitsee hölöttämis- ja hollitupakulttuuri, ei kannata hirveästi ihmetellä jos muut viranomaiset ovat välillä nihkeitä jakamaan luottamuksellista tietoa kanssamme. Nyt on yhteisen ryhtiliikkeen paikka! 

@puolipolvi

Kesäloman viimeinen uintireissu

(Teksti on julkaistu alun perin Satapelastuksen blogissa 4.8.2014)

Rele päästää pienen naksahduksen ja hälytyslamppuun syttyy valo. Heti perään kaiuttimista kajahtaa ujellus, jota ei olisi nyt edes tarvittu, sillä heräsin horroksesta jo releen naksahdukseen. Huoneessa on läkähdyttävän kuuma. Puen sängyn viereen valmiiksi asetellut housut nopeasti jalkaan. Paidan saan kiskottua hikisten olkapäideni yli vasta käytävällä. Kalustohallin ovella luen Virven näytöltä hälytyskoodin: 483 – ihmisen pelastaminen vedestä. En nousekaan sammutusautoon, vaan jatkan matkaani sukellusyksikön luokse…

Vesipelastushälytyksiin lähdetään tehtäviä varten erityisesti suunnitellulla pelastusyksiköllä. Yksikön vahvuuteen kuuluu esimies, kuljettaja ja kaksi pelastussukeltajaa. Jos onnettomuus sattuu kaupunkialueiden ulkopuolella, hälytetään lisäksi lähimmän sopimuspalokunnan yksikkö pintapelastajiksi. Myös ensihoitoyksikkö, poliisi ja tilanteesta riippuen myös rajavartiolaitos osallistuvat tehtävään.

 

Kuljettaja aukaisee hallin nosto-oven kaukosäätimellä ja ajaa auton ulos loppukesän pimeään yöhön. On kesän viimeinen viikonloppu ennen koulujen alkua. Vaikka on kuuma, puen sukelluspuvun alle villahaalarin lapasineen ja sukkineen, sillä syvällä on aina kylmä. Hätäkeskuspäivystäjä kertoo lisätietona, että yöuinnilla ollut nuorisojoukko epäilee että yksi heidän kavereistaan on hukuksissa…

Tilastojen mukaan vuosittain Suomessa hukkuu n. 150 ihmistä ja niistä suurin osa kesäkuukausina. Vakavimpien tapausten lisäksi on paljon tilanteita joissa on meinattu hukkua, mutta joko omin avuin tai autettuna onkin selvitty jatkoajalle. Alkoholi on osallisena suurimmassa osassa hukkumistapauksista. Myös oman uimataidon yliarviointi ja varomattomuus vesiliikenteessä ovat tyypillisiä hukkumiseen johtaneita syitä.

 

Tien varressa opas välkyttelee meille mopon valoa. Pysähdymme laiturin edustalle ja kuljettaja sytyttää meren puoleiset työvalot. Hälytysvilkkujen ja valonheittimien loiste heijastuu takaisin mustasta vedenpinnasta. Muutama poika yrittää sukeltamalla löytää kaveriaan, mutta esimies käskee heidät nousemaan laiturille. Kukaan ei tiedä tarkkaa hukkumispaikkaa mutta erilaisia arvauksia ja asiaa on vaikka kuinka paljon. Ystävät ovat hätääntyneitä ja hysteerisiä. Koska hukkumispaikasta ei ole varmuutta, sovimme avustajan kanssa, että tutkin ensin laiturin alta ja jatkan sen jälkeen etsintää sektoreittain ulospäin. Puen sukelluslaitteen kasvo-osan ja kiristän remmit tiukalle. Tarkistan vielä rutiininomaisesti että varusteet ovat mukana oikein puettuina ja radioyhteys avustajaan toimii…

Pelastussukeltajat harjoittelevat paljon, mutta hälytyssukelluksia osuu kohdalle melko harvoin. Harjoituksissa sukelluslaitteiden käyttö, häiriötilanteet, erilaiset etsintämenetelmät ja todennäköisimmät sukelluskohteet tulevat tutuiksi. Vaikka harvinainen hälytys saattaa sykettä nostaakin, niin harjoituksista saadun toimintavarmuuden avulla on mahdollista pärjätä hankalissakin olosuhteissa.

 

Hyppään laiturin reunalta alas veteen. Ylhäällä vallinnut kaoottinen hälinä on enää muisto vain ja kuulen korvissani ainoastaan oman hengitysventtiilin suhinan ja veteen purkautuvien ilmakuplien äänen. Laskeudun alaspäin ja tunnen kuinka veden paine kasvaa. Tasaan välikorvien paineet ja lisään venttiilistä ilmaa sukelluspukuun. Vaikka minulla on valaisin, niin huomaan olevani pohjassa vasta kun kädet uppoavat mutaan. Joudun suorittamaan etsinnän käsituntumalla. Laiturin alta löydän vain mutaa ja kettinkiä, joten aloitamme sektorietsinnän. Haravoimme pohjaa siten, että avustaja seisoo paikoillaan laiturilla ja minä sukellan laajoja kaaria henkiliinaa tiukalla pitäen. Aina sektorin laidassa avustaja antaa pyytämäni määrän verran lisää kaapelia ja näin alue tulee etsittyä tarkasti. Olen sukeltamassa jo kahdeksatta sektoria kun saan yhtäkkiä otteen uhrin jalasta. Käännän nopeasti velton ruumiin syliini ja otan tukevan otteen kainalon alta. Pyydän radiolla avustajaa vetämään meidät ylös. Ylhäällä uhri nostetaan nopeasti laiturille ja ensihoitajat aloittavat elvytyksen…

Hukkuneen etsinnän on aina oltava nopeaa ja järjestelmällistä. Oletettu hukkumisalue tutkitaan metri metriltä soveltuvinta etsintämenetelmää käyttäen. Aikaa on vähän, sillä hapenpuute vaurioittaa uhrin kudoksia heikentäen toipumisennustetta. Käytännössä noin puolen tunnin jälkeen pelastustehtävä muuttuu etsintätehtäväksi. Erittäin kylmä vesi saattaa parantaa uhrin selviytymismahdollisuuksia, sillä elimistön nopea jäähtyminen voi suojata jossain määrin aivoja hapenpuutteelta. Koska hukkumisessa elottomuus johtuu hapenpuutteesta aloitetaan elvytys aina viidellä puhalluksella, jonka jälkeen siirrytään 30 (painallusta) : 2 (puhallusta) – rytmiin.

 

Vaikka sukellussyvyys ja – aika eivät edellytäkään etappinousuja, niin laskeudun uudestaan pohjaan suorittamaan nousun rauhallisesti. Leijuessani 3 metrin safety stopissa katson sukelluskellosta, että olen ollut vedessä puoli tuntia. Se on liikaa. Ei minun, mutta uhrin kannalta. Totean kuitenkin, etten olisi voinut sukeltaa nopeammin ilman että olisin hengästynyt liikaa, tai jokin kohta pohjassa olisi jäänyt katsomatta. Jos hukkumiskohta olisi ollut tiedossa, olisimme löytäneet uhrin nopeammin. Kohdan pystyisi parhaiten paikantamaan ottamalla rannalta suoran katselinjan hukkumispaikan kautta vastarannalla olevaan kiintopisteeseen. Vielä tarkempi paikannuksesta tulee, jos linjoja on kaksi. Silloin puhutaan ristiinpaikantamisesta. (video: Hukkuvan paikannus - Satapelastus YouTube)

Kun olen noussut maihin ja riisunut painavat varusteet sukellusyksikön takakonttiin, näen kuinka ensihoitajat nousevat hiljaisina seisomaan potilaan vierestä. X-1… vainaja. Ystävät itkevät rannalla ja omaiset myöhemmin kotona. Teimme parhaamme, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Poliisi hoitaa asian tästä eteenpäin ja me palaamme asemalle. Vaikka mieli on tapahtuman johdosta apea, niin meidän elämämme jatkuu. Laiturilla pyyhkeen alla makaavalle kaverille tämä oli viimeinen uintireissu. Maanantaina koulujen alkaessa yksi pulpeteista on tyhjä ja hukkumistilastoissa taas uusi merkintä.

 

–          Mikko Puolitaival (@Puolipolvi)

Ps. Kursiivilla kirjoitettu tarina pohjautuu työkokemukseen ja mielikuvitukseen, mutta ei mihinkään yksittäiseen tehtävään. Se on kuitenkin todenmukainen kuvaus siitä, miten asiat voisivat edetä vesipelastustehtävällä. Kylmän alkukesän jälkeen hukkumistilastot ovat kääntyneet nousuun. Pitäkää omalta osaltanne huoli siitä, että te tai läheisenne ette päätyisi osaksi tätä tilastoa!

Uran pahin tehtävä?

(Tämä teksti on julkaistu alunperin Tulitaistelija-lehdessä 9/2018)

Muistan hyvin uran ensimmäisen palokeikkani Naantalissa kesällä 2005. Olin tuolloin kahden viivan pelastajana kesämiehenä Varsinais-Suomessa. Olin itse asiassa komennettuna ambulanssiin, mutta systeemi oli sellainen, että kun asemalle tuli palokeikka niin kipukärry laitettiin nollille ja kaikki hyppäsivät sammutusautoon. Esitietojen mukaan tuossa ensimmäisessä keikkakohteessani kärysi pesukone. Jännitykseltäni en saanut upouuden sammutustakin jäykkää vetoketjua millään kiinni. Oli se toiminut kun asemalla kokeilin, mutta liikkuvassa autossa homma oli paljon hankalampaa. Onneksi kessu käski mukaansa vain ykkösen, eikä minun ei tarvinnut lopulta koko keikalla nousta autosta. Mitään vahinkoa ei siis tapahtunut ja muut eivät tainneet edes huomata koko hommaa. Minua kuitenkin harmitti vietävästi se etten saanut varusteita ajoissa päälle ja vannoin mielessäni että tämä ei tule toistumaan.

Tänä syksynä tällä huonosti alkaneella työurallani tapahtui iso käänne kun aloitin riskienhallintapäällikön tehtävät. Työn luonne muuttui melkoisesti. Enää ei tarvitse tapella tiukkojen vetoketjujen kanssa eikä tarvitse jännittää kuuman renkaan tai kaasupullon räjähtämistä kesken työtehtävän. Enää ei ole myöskään kovan keikan jälkeisiä aamuöisiä saunahetkiä tai kesäisiä meriharjoituksia. Uusien haasteiden löytäminen tarkoittaa joskus vanhoista luopumista. Eikä tämä muutos ole kivuitta tapahtunut. Muutamille pelastusalan ulkopuolisille kavereillekin tätä muutoksen tuskaa olen vuodattanut, mutta ei niitä minun eksistentiaaliset  kriisit ole kiinnostaneet… Yleensä kysytään vain että ”mikä on ollut sun uran pahin tehtävä?”

Olen onnekkaassa asemassa, koska minun uralla yksikään tehtävä ei nouse ”pahuudessaan” ylitse muiden. Työkavereita ei ole kuollut eikä kovin pahoja loukkaantumisia ole tapahtunut. Tehtäviä on kyllä ollut laidasta laitaan, mutta ihme kyllä, muistikuvien joukosta ei nouse esiin ne surullisimmat, kauheimmat tai isoimmat onnettomuudet. Huomaan että minun pahimpia keikkoja ovat olleet ne, joissa oma osaaminen ei ole riittänyt täysin vastaamaan tehtävän haasteisiin tai joissa olen suorastaan sössinyt. Näitä riittää uran varrella kaikissa eri tehtävissä; esimiehenä, sukeltajana, palopuolella ja ensihoidossa. Olen ollut mokaamisesta ehkä turhankin ankara itseäni kohtaan.

Virheen tekemisen tai alisuoriutumisen kuulukin harmittaa. Jos koskaan ei harmittaisi, ei tilanteista tulisi myöskään otettua opiksi. Liian ankara ei pidä kuitenkaan olla itseään eikä varsinkaan muita kohtaan. Epäonnistumisen pelko voi lamaannuttaa. Seuraukset voivat olla vakavia myös silloin, jos virheiden paljastumista aletaan pelkäämään. Usein töissä etsitään syyllistä, kun huomataan että jossakin on tapahtunut virhe. Onko tavoitteena silloin päästä virheisiin johtaneiden syiden jäljille, vai ainoastaan syyttää virheen tekijää? Meidän epäonnistumisen taidoissa on vielä parantamisen varaa. Onkin mahtavaa että vireillä on avoimen ja rohkean oppimisen kulttuurin luomiseen tähtääviä hankkeita.

Viimeistään tässä vaiheessa vastausta kaverit ovat yleensä menettäneet mielenkiintonsa. He olisivat halunneet kuulla jonkin kuumottavan kertomuksen. Mutta kuten aiemmin sanoin, minä olen ollut onnekas. Ei vaan ole osunut kohdalle sellaista tilannetta mikä olisi ylittänyt jonkin erityisen järkytyskynnyksen. Isoimmat aivomyrskyt ovat aina liittyneet keikkoihin joissa olen jotenkin mokannut. Nämä tehtävät ovat myös olleet polttoainetta uuden oppimiselle. Jatkossa taidankin vastata ytimekkäästi näihin kysymyksiin, että uran pahin ja paras keikkani on ollut yksi pesukonepalo Naantalissa.

Palofysiikan lyhyt oppimäärä

Teksti on julkaistu alunperin Satakunnan pelastuslaitoksen blogissa 10.8.2015

Johdanto

Pitkän harkinnan jälkeen päätin viime keväänä hakea alipäällystökurssille pelastusopistoon. Hakukaavakkeiden postittamisen jälkeen ryhdyin valmistautumaan ohjeiden mukaisesti pääsykokeisiin. Luvassa oli fyysisten ja psyykkisten testien lisäksi teoriakoe, jota varten piti lukea johtamiseen, turvallisuusviestintään ja palofysiikkaan liittyvät kirjat. Palofysiikan pääsykoekirja olikin tuttu jo pelastajakurssilta ja löysin vielä vanhan opuksen kirjahyllystä. Se oli kyllä ohjeissa mainittua teosta vanhempi painos (enemmän tekstiä, vähemmän kuvia, ei värejä), mutta ajattelin etteivät kai fysiikan lait reilussa kymmenessä vuodessa ole kovasti muuttuneet.

Oli melkein nostalgista lueskella vuosien takaa tuttua kirjaa uudelleen. Marginaaliin tehdyistä piirustuksista ja merkinnöistä pystyi päättelemään nuoren pelastajaoppilaan fiiliksiä. Välillä kiinnostus oli ollut käsiteltävässä aiheessa ja toisinaan piirustuksista päätellen ajatukset olivat olleet luokkahuoneen ulkopuolella. Nyt vuosien työkokemuksen jälkeen kirja näyttäytyi jotenkin uudessa, paljon kiinnostavammassa valossa, ja sitä lukiessani sain ajatuksen, että aiheestahan olisi perusteltua poimia jotain kohtia myös tänne Satapelastuksen blogiin – teema liittyy läheisesti palomiehen ammattiin, eikä kenellekään ole pahitteeksi tuntea (tai kerrata) palofysiikan tärkeimpiä perusteita. Teksti on siis tarkoitettu kaikille.

Fysiikan ja kemian oppikirjat eivät yleensä ole niitä helpoimmin ymmärrettäviä, joten seuraavat seitsemän pointtia palofysiikasta pyrin suomentamaan niin selkokieliseksi että mummonikin ne ymmärtäisi.

Palaminen

Palaminen on aineen yhtymistä happeen eli hapettumista. Kun tämä kemiallinen reaktio tapahtuu riittävän nopeasti, muodostuu siinä lämpöä ja valoa. Lämpö vapauttaa polttoaineesta lisää palavia kaasuja pyrolyysi-nimisen tapahtumaketjun kautta. Aine siis hajoaa lämmön vaikutuksesta palamiselle paremmin sopivaan kaasumaiseen muotoon ja näkyvä liekkipalo onkin aina kaasumaisessa muodossa olevan aineen palamista.

Kun aineen yhtyminen happeen tapahtuu hitaasti, ei reaktiossa synny korkeaa lämpötilaa eikä valoa. Esimerkkejä tällaisista ilmiöistä ovat raudan ruostuminen ja puun lahoaminen. Hidaskin hapettuminen kuluttaa siis happea, mikä on tärkeää huomioida, jos joutuu käymään tilassa, jossa on paljon ruostetta. Kerrotaan, että merimiehiä on jopa kuollut hapenpuutteeseen heidän mentyään sisälle tiiviiseen ja tuulettamattomaan tilaan, jossa laivan ruostuvaa ankkuriketjua on säilytetty.

Palamisen edellytyksiä ovat happi, lämpötila ja syttyvä aine (lisäksi liekkipalossa häiriintymätön ketjureaktio).

Palokuorma

Mitä enemmän rakennuksessa on palokuormaa, sitä rajumpi tilassa mahdollisesti syttyvä tulipalo on. Esimerkiksi kerrostalojen häkkivarastoissa ja autotalleissa on usein paljon irtaimistoa (autonrenkaita, vaatteita ja huonekaluja) ja niiden paloissa lämpötila nouseekin todella korkeaksi ja samalla muodostuu tietysti runsaasti savua. Sellaiset tilat joissa on normaalikäytössä paljon palokuormaa, rakennetaan yleensä erilliseksi palo-osastoksi. Palo-osaston rakenteet on suunniteltu kestämään paremmin tulipaloa, mutta paksuista seinistäkään ei ole hyötyä, jos palo-osaston ovi on kiilattu auki.

Ihmisten kannalta tulipaloissa vaarallisinta on savu, koska se on sekä kuumaa että myrkyllistä. Lisäksi se heikentää näkyvyyden, mikä vaikeuttaa uloskäynnin löytämistä. Savun määrä on verrannollinen palokuorman määrään, joskin aineen laatu myös vaikuttaa asiaan. Tavallisen kokoisessa huoneessa näkyvyys pienenee yhteen metriin, kun huoneessa palaa jokin seuraavista ainemääristä:

• 1 kg puuta,
• 1kg polyuretaanivaahtoa
• 0,6 l petrolia
• 200 g vaahtokumia
• 140 g polystyreenivaahtoa

Rakennusten nurkkiin ei siis kannatta turhaan tavaraa. Ylimääräiset tavarat kulkureiteillä paitsi lisäävät palokuormaa, ovat lisäksi riski myös poistumisturvallisuuden kannalta!

Aineiden palovaarallisuus

Palamisnopeus, lämpöarvo ja syttymislämpötila ovat arvoja, joita tutkailemalla saamme tietoa kiinteiden aineiden palovaarallisuudesta. Herkästi syttyvä ja nopeasti suurella kuumuudella palava aine on palovaarallinen, eikä sellaista tulisi säilyttää paikassa, jossa on suuri syttymisen riski. Syttyvien nesteiden kohdalla palovaarallisuutta kuvaa parhaiten leimahduslämpötila. Se tarkoittaa lämpötilaa, jossa nesteestä erottuu niin paljon höyryä, että se voi syttyä ulkoisen sytyttimen, esimerkiksi kipinän, vaikutuksesta. Mainittakoon että esimerkiksi bensiinin syttymislämpötila on 400 – 530 astetta, mutta leimahduslämpötila alle -40.

Bensiinin leimahduksesta saamme aasinsillan palomiehen työturvallisuuden kannalta tärkeään asiaan nimeltä;

Syttymisraja

Jotta kaasun, nesteen höyryn ja/tai pölyn palaminen on mahdollista, on niiden muodostettava seos ilman kanssa (1 palamisen edellytyksistä on happi, kuten jo muistatte). Tällaiset seokset syttyvät ja palavat vain tietyllä pitoisuusalueella, jota kutsutaan syttymisväliksi. Mitä keskemmällä niin sanottua syttymisväliä seos on, sitä suurempi on seoksen palamisnopeus. Jos seos on syttymisrajojen ulkopuolella – joko liian laiha (paljon ilmaa, vähän syttyvää ainetta) tai liian rikas (vähän ilmaa, paljon syttyvää ainetta) – se ei syty ollenkaan.

Nykyään kun talot on rakennettu erittäin tiiviiksi voi huoneistopalossa käydä niin, että palaminen kuluttaa tilasta kaiken hapen. Tällöin palo hiipuu, koska kaasuilmaseos on liian rikas. Palomiehen on osattava lukea ”tulipalon merkkejä”, sillä tällainen vaarattoman näköinen tilanne voikin olla todella vaarallinen. Oven aukaiseminen saa ilmaa virtamaan kuumaan rakennukseen ja kun savupatjaan sekoittuu ilmaa, syttyy tulipalo uudelleen. Jos tilassa ei ole enää liekkejä ja lämpötila on laskenut alle syttymislämpötilan, saattaa ilma ja savukaasupatja sekoittua täydellisesti (pitoisuus keskellä syttymisväliä), jolloin pienikin kipinä voi aiheuttaa hengenvaarallinen humahduksen.

Palon (lämmön) leviäminen

Palo leviää normaalisti lämmön siirtymisen välityksellä. Lämmön siirtymismallit ovat: johtuminen, säteileminen ja kuljettuminen.

Johtuminen tarkoittaa lämmön siirtymistä aineessa molekyylien värähtelynä lämpimämmästä kohdasta kylmempään. Mitä tiheämpää aine on, sitä paremmin se yleensä johtaa lämpöä. Lämmön johtuminen esimerkiksi metalliseinän läpi voi aiheuttaa palon seinän takana, vaikka palavaa ainetta ei siirry seinän taakse.

Kuljettuminen on lämmön siirtymistä kaasu- tai nestevirtauksen tai liikkuvan kappaleen mukana. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että palossa kuumentuneet kaasut tai virtauksen lennättämät kekäleet voivat sytyttää kohteita kaukanakin alkuperäisestä palopesäkkeestä. Huoneistopaloissa muodostuva ylipaine aiheuttaa kuuman savun virtaamisen ympärillä oleviin tiloihin, jolloin palo leviää. Siksi palavan tilan oven sulkeminen on erittäin tärkeää.

Lämpösäteily on puolestaan sähkömagneettista säteilyä, joka etenee valon nopeudella ja muuttuu jälleen lämmöksi kappaleen pinnassa. Jokainen juhannuskokon äärellä seissyt tietää, miltä lämpösäteily tuntuu kasvoilla. Säteily voi lähellä sytyttää kappaleita palamaan, mutta etäisyyden kasvaessa ja esteiden vaikutuksesta sen teho heikkenee.

Sammuttaminen

Palo sammuu kun vähintään yksi palamisen edellytyksistä poistetaan.

Yksi palokunnan yleisimmin käyttämistä sammutusmenetelmistä on lämmön poistaminen eli jäähdytys. Palavan aineen lämpötilan laskiessa pyrolyysi heikkenee, jolloin ei enää muodostu riittävästi syttyviä kaasuja palamista ylläpitämään. Jäähdyttämistä voidaan tehdä esimerkiksi suihkuttamalla paloon vettä ja/tai poistamalla palavasta tilasta savua ja lämpöä.

Palamisilman happipitoisuuden alentamista kutsutaan tukahduttamiseksi. Kun palava aine eristetään ilmasta, saadaan palotilan happipitoisuus laskemaan. Useimmat liekkipalot sammuvat kun ilman happipitoisuus laskee 12 – 15 %:iin. Tyypillisin esimerkki tukahduttamisesta on sammutuspeitteellä sammuttaminen, mutta happi voidaan syrjäyttää myös niin sanotuilla inerttikaasuilla (esim. typpi ja hiilidioksidi).

Palavan tai syttyvän aineen poistaminen on sammutusraivausta. Raivauksen jälkeen liekeille ei ole enää polttoainetta, jolloin paloteho heikkenee. Jos esimerkiksi palavan nuotion puut potkitaan erilleen, nuotion tuli hiipuu ja makkarat jää paistamatta. Käytännössä raivausta suoritetaan myös siksi, että palokohteeseen päästäisiin paremmin käsiksi. Raivaus on omien kokemusteni mukaan sammutuksessa raskain työvaihe.

Vedenkuljetus ja sammutussuihku

Vesi on yleisin palokunnan käyttämistä sammutteista. Se on tehokas ja luontoystävällinen aine, jota on meillä helposti saatavilla. Veden haittapuolina on sen sähkönjohtavuus ja jäätyminen. Jäätyessään vesi laajenee hieman, mikä on aiheuttanut useiden pumppujen ja säiliöiden rikkoontumisen.

Veden pääasiallinen sammutusvaikutus on jäähdytys, mutta höyrystyneellä vedellä on huoneistopalossa myös tukahduttava vaikutus. Sammutussuihkulla vesi rikotaan pieniksi pisaroiksi, jotka sitovat lämpöä tehokkaasti. Yhdestä litrasta vettä muodostuu 1700 litraa 100 asteen lämpöistä vesihöyryä, mikä tarkoittaa että vastaava määrä ilmaa ja savua syrjäytyy huoneistopalossa. Nopean höyrystymisen vuoksi vesi ei sovi rasvapalon sammuttamiseen, sillä nopeasti laajentuva vesihöyrypilvi heittää palavan rasvan ympäriinsä.

Jokaisen palomiehen on tunnettava letkujohdoilla tapahtuvaan vedenkuljetukseen liittyvät laskentakaavat. Varsinkin konemiehenä on osattava huomioida letkukitkat, nousuhäviöt, laskuvoitot sekä suihkupaine, kun palopumpun kierroksia säädetään sopivaksi. Ei tilannepaikalla kuitenkaan taskulaskimia tarvitse kaivaa esiin, vaan käytössä on niin sanotut nyrkkisäännöt.

Tutkimustyön perusteella on määritelty eri rakennusten sammuttamiseen tarvittava vesivirta. Taulukoiden mukaan esimerkiksi 300 m2 maalaamon palossa sammuttamiseen tarvitaan vettä noin 60 litraa sekunnissa. Sammutusauton säiliössä vettä on yleensä noin 3000 litraa, eli riittävällä vesivirralla säiliöstä riittäisi vettä alle minuutiksi. Jotta palo saadaan sammumaan pitää kohteeseen tuoda vettä säiliöautoilla tai palovesiverkoston kautta. Alkuvaiheessa on järkevämpää käyttää sammutusauton 3000 litraa palon leviämisen rajoittamiseen. Vettä voidaan ottaa myös luonnon vesilähteistä. Esimerkiksi tänä kesänä saimme yhteen rakennuspaloon lisäveden moottoriruiskun avulla suoraan merestä.

Silloin ei ainakaan vesi loppunut kesken…


Mikko Puolitaival


Lähde:

Hyttinen, V., Palofysiikka. 2008. SPEK

Kohti lopullista voittoa

Tulevaisuus on keskustelunaiheiden kestosuosikki. Teema on ollut viime aikoina pinnalla myös pelastusalalla. Edellisessä Pelastustiedossa kirjoitettiin tulevaisuuden pelastajasta ja aiemmin syksyllä pelastustoimen ajankohtaispäivillä visionääri Perttu Pölönen piti päräyttävän esityksen siitä, miten 1500-luvun suurimman liiketoiminnan maustekaupan muljautukset johtivat lopulta jääkaappien kehittymiseen ja miten kehityskulku mahdollisesti jatkuu tästä tulevaan. Historian ja ihmismielen tunteminen antavatkin hyvät lähtökohdat tulevaisuuden näkymien maalailuun. Mm. historioitsija Yuval Noah Harari ja psykologi Steven Pinker kirjoittavat tulevaisuusteemoista ansiokkaasti. Kannattaa tutustua heidän julkaisuihinsa.

Nykyistä tulevaisuuskeskustelua sävyttää pohdinnat koneoppimisen ja automaation mahdollisuuksista ja vaikutuksista työn tulevaisuuteen. Tämä ei sinänsä ole uutta. 1800-luvulta lähtien ihmiskunta ovat kohissut siitä, että automaatio vie meidän työt. Toistaiseksi työpaikkojen määrä ei ole vähentynyt, mutta tarpeet ovat kyllä muuttuneet. Teollisen vallankumouksen alusta lähtien jokaista koneelle menetettyä työpaikkaa kohti on syntynyt vähintään yksi työ. Nyt informaatioteknologian lisäksi myös bioteknologian kehittyessä tilanne on hieman erilainen. On ennustettu että juuri bioteknologian kehityksen myötä yhä useammat aiemmin ihmiselle kuuluneet työt voidaan jatkossa antaa koneiden tehtäväksi.

On päivän selvää, että pelastusalalta löytyy paljon tehtäviä, jotka voitaisiin jo nyt jättää tekoälyn ja koneiden tehtäväksi. Uskon että mieluusti ottaisimme vastaan ohjelman, joka hoitaisi kokonaan puolestamme esim. työlään työvuorolistojen suunnittelun tai paloautoon automaattisen liikennevalojärjestelmän, joka hoitaa onnettomuuspaikalla liikenteenohjauksesta. Aikaa vapautuisi näin tärkeämpiin tehtäviin. Mutta entäs sitten kun saammekin niin hyvän työkalun, että kakkosen paikka vapautuu pysyvästi höökin täkiltä? Tai palomestarin sijasta käskyt antaa tekoäly, jonka tietoperustana on kaikki maailman data? Tai onnettomuuksien ehkäisyn innovaatiot hiljentävät paloaseman hälytyskellot?

Näin pitkälle menevä teknologinen kehitys ei välttämättä tunnukaan enää kovin mukavalta ja tavoiteltavalta. Tai mistä minä tiedän… Pitäisi varmaan käydä kysymässä entiseltä sentraalisantralta tai raitiovaunun rahastajalta. Tai jos hieman odotan, niin voin kysyä samaa kaupan kassoilta ja taksikuskeilta. Sentraalisantrat tuskin olisivat voineet estää kehitystä kieltäytymällä uudesta teknologiasta, eikä meidänkään kannata kehitystä jarruttaa.

”Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen.” Tämä Niels Bohrin ja Ahti Karjalaisen sanonta pitää paikkansa, mutta ennustan silti, että tulevaisuus tuo tullessaan pelastusalalle paljon työtä helpottavia ja turvallisuutta parantavia innovaatioita. Tehtävät muuttavat samalla muotoaan, mutta kyllä ihmisellekin on edelleen paikkansa. Itse ajattelen että tämän muutoksen keskellä meidän tulisi työtehtävien tai –nimikkeiden suojelemisen sijaan keskittyä enemmän työntekijöiden suojelemiseen. Historiaa on hyvä tuntea ja perinteitä tulee kunnioittaa, mutta entiseen ei kannata tarrautua kaikin voimin. Käsijarru auki ja rohkeasti kohti tulevaisuutta.

@puolipolvi

Käsipareja tarvitaan.

Kuva: © Aino ja Mikko Puolitaival

Tiivistä ilmaisua

(Tämä teksti on alun perin julkaistu Tulitaistelijassa 12/2019)

Tykkään aloittaa blogitekstit tai kolumnit pienellä kehyskertomuksella, joka on yleensä jokin muisto eletystä elämästä. Useimmiten ensin on noussut mieleen juuri tuo muisto ja siitä on sitten pälkähtänyt mieleen kirjoittaa asia talteen. Joskus homma menee myös toisin päin ja kaivelen mielen sopukoista tarinoita, jolla voin johdatella lukijan käsiteltävän aiheen pariin. Tällainen volttilähtö helpottaa minua tyhjän paperin syndrooman selättämisessä. On helpompi kirjoittaa aluksi jotain asian laidalta ja edetä sitten kohti ydintä. Kehystarinoinnin jälkeen on usein jo melkein puolet palstalle varatusta sanamäärästä käytetty.

Tehokkaampaa olisi tietysti mennä suoraan asiaan, mutta eipä meitä tehokkuuteen ja tiiviiseen ilmaisuun ole varsinaisesti kasvatettu. Alakoulun ensimmäisissä ainekirjoituksissa tuotoksen laatua mitattiin lähinnä sivumäärissä eikä tavoitteet juuri muuttuneet myöhemminkään. Sanonnan mukaan sitä saa mitä mittaa. Koulujen printterit ovat vuosien saatossa suoltaneet miljoonia kiloja varsin kevyttä tekstiä. Sisältöä on tuotettu kaiken maailman kehyskertomuksilla, puppulausegeneraattoreilla ja pitkillä lainauksilla. Joku tunnollinen on saattanut oppia samalla kirjoittamaankin, mutta moni meistä on oppinut lähinnä täyttämään tyhjää tilaa.

”Jos vertailemme lyhyesti asiaankuuluvia ilmiöitä, huomaamme, että pelastustoimi panostaa interaktiivisuuteen ajattelematta yleisesti sovittuja ja toimiviksi todettuja organisaatio- ja johtamismallin muodollisuuksia.” (Ymmärsitkö? En minäkään. Tämä lause onkin tuotettu puppulausegeneraattorilla)

Pelastuslaitokselle kantautuu aina ajoittain palautetta meidän tuottamista asiakirjoista. Palotarkastuspöytäkirjan riveiltä tai rivien väleistä ei saada selkoa siitä, mitä toimenpiteitä on vaadittu tai mihin lakiin vaatimukset perustuvat. Moni on tuskaillut myös itsearviointilomakkeiden kanssa. Yksi mummo ilmoitti minulle, että hän näkee lomakkeesta vain otsikon, mutta ei oikein ymmärrä sitäkään. Paljon paremmin ei mene muilla viranomaisilla. Valtioneuvoston taannoinen tiedote hallituksen budjettiriihen tuloksista oli klassinen esimerkki siitä, miten virkakielellä yksinkertaisetkin asiat voidaan sanoa monimutkaisesti. Välillä meinaa aivoihin iskeä suonenveto, kun tekstien punainen lanka on saatu sotkettua niin sykkyrälle.

Olen itse aina tuskaillut oman rönsyilevän ilmaisuni kanssa. Keväällä osallistuinkin selkokieli-koulutukseen löytääkseni keinoja kirjoitusten kiteyttämiseen. Kurssilla jouduimme muokkaamaan aiemmin tuottamiamme tiedotteita sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä ymmärrettävämmäksi. Oli yllättävää huomata, miten paljon läskiä lauseista saatiin karistettua sisällön kärsimättä. Yksinkertainen ei välttämättä ole kaunista, mutta tiedottaminen ja kaunokirjallisuus ovat kaksi eri tyylilajia. Tekstien ymmärrettävyydestä hyötyvät kaikki. Erityisen tärkeää ja jopa välttämätöntä se on niille, joilla on jokin vamma tai toimintarajoite.

Saavutettavuusdirektiivi ja sitä seuraava lainsäädäntö edellyttää myös pelastuslaitoksia tekemään digitaaliset palvelut helposti saavutettaviksi. Eiköhän tämän remontin yhteydessä tarkastella ihan kaikkea kirjoittamistamme aina some-postauksista ensihoitokertomuksiin? Pelastusopiston opettajille heitän myös haasteen: voitaisiinko jatkossa koulutehtävien ohjeistuksessa kannustaa mahdollisimman ytimekkääseen ja ymmärrettävään raportointiin. Einsteinin on antanut meille hyvän ohjeen: Niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta ei yhtään sitä yksinkertaisemmin.

Haiku

Viranomainen:
Kirjoitat usein liikaa.
Yksinkertaista!

Mikko Puolitaival

Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon

Kuluneena kesänä uudistetun ajokorttilain myötä b-kortin opetuslupaopetus voidaan nykyään aloittaa jo 16-vuotiaille. Lakimuutoksen myötä minäkin löysin itseni hieman yllättäen pelkääjän paikalta selittämästä pojalleni, kuinka auto saadaan nykimättä liikkeelle. Asiaan kuuluvien alkuvaikeuksien jälkeen auto on nopeasti alkanut totella kuljettajaansa ja olemme siirtyneet parkkipaikoilta muun liikenteen sekaan. Yhteiset ajotunnit ovat olleet oikein mukavia. Ajo-opetuksen lomassa on ollut aikaa jutella koulunkäynnistä, harrastuksista ja ties mistä.

Ajo-opettajuuden myötä olen joutunut miettimään myös omaa ajotapaani. Onko oma liikennekäyttäytymiseni linjassa niiden neuvojen kanssa, mitä pojalle annan? Jos omalla kuskivuorolla (niitäkin sentään vielä on) säännönmukaisesti painelisin risteysten läpi vanhoilla vihreillä tai vähät välittäisin nopeusrajoituksista, olisi hieman ongelmallista uskottavasti puhua ajo-oppilaalle liikennesääntöjen noudattamisen tärkeydestä.

Samanlainen ongelma voisi omassa tehtävässään olla rankasti ylipainoisella sipsejä mutustelevalla ravitsemusneuvojalla, kiroilevalla umpijuopolla papilla tai huumekaupasta kärähtäneellä poliisilla. Uskottavuus kärsii, jos tekojen, sanojen ja odotusten välillä on suuri ristiriita.

Mutta mitenkäs pelastusalalla? Toimimmeko me niin kuin opetamme? Saarnaamme kansalaisille ansiokkaasti turvallisuuden merkityksestä, mutta onko kotipesä kunnossa? Löytyykö paloasemilta kaasupulloja kellareista tai puukiiloja palo-ovien alta? Laulaako rälläkkä iltaisin rasvamontulla kipinäsuihkun lentäessä avoimesta tallinovesta kaupunkilaisten ihmeteltäväksi?

Kun kukaan ei näe, on säännöistä ja ohjeista helppo lipsua. Itselläni on ollut autolla ajaessa suuri kiusaus vilkuilla kännykkääni, aina kun siihen tulee viestejä. Tämän ehkä pystyisinkin melko turvallisesti tekemään, mutta eihän se aina ole siihen jäänyt. Kerran havahduin siihen, että naputtelin älypuhelimella jotain liikenneturvallisuutta koskevaa päivitystä pelastuslaitoksen Facebook-tilille, samalla kun itse ajoin autoa. Silloin päätin ryhdistäytyä ja lopettaa kännykän käytön liikenteessä. Ja jotta päätös ei pääsisi unohtumaan, kirjoitin itselleni vielä varoitustekstin isoin kirjaimin kännykän lukitusnäytölle.

Hyvä turvallisuuskulttuuri on osaamista, asenteita ja ohjeistuksia sekä tietysti ohjeiden ja toimintamallien omaksumista. Turvallisuuden pitäisi olla meillä turvallisuuden ammattilaisilla kiinteä osa työtä, ajattelua ja kaikkea tekemistä. Osaamista meillä uskoakseni on, mutta mikä on asenteiden laita? Pidämmekö muille opettamiamme ja muilta vaatimiamme asioita niin tärkeinä, että haluamme niihin sitoutua itsekin?

Tutun sloganin mukaan turvallisuus on pieniä tekoja arjessa. Uskon että samoin kun ajo-opettajan, myös pelastusalan ammattilaisten pieniä tekoja seurataan erityisellä mielenkiinnolla. Eletään siis niin kuin opetetaan.

Mikko Puolitaival

(kolumni on julkaistu Tulitaistelija -lehdessä joulukuussa 2018)

Auttavaa vuorovaikutusta

(Kirjoitus on alun perin julkaistu Satakunnan pelastuslaitoksen blogissa 16.10. 2014)

Olet ambulanssin hoitaja. Keikkaa on riittänyt aamusta saakka ilman taukoa ja nyt alkuiltapäivästä olette vihdoin vapaana palaamassa keskussairaalasta asemalle, jossa luvassa on kaivattu ateria. Vanhoina hyvinä aikoina ruoka olisi voitu ostaa vaikka matkalta, mutta nykyään pitää palata heti omalle alueelle. Potuttaa… Verensokerit ovat laskussa ja stressihormonit nousussa. Olet valmis taistelemaan – paikastasi ruokapöydässä.

Juuri kun käännytte rampista alas kaupunkiin johtavalle tielle hätäkeskus antaa teille puolitoista tuntia piikissä olleen D-tehtävän, joka on nyt nostettu C-kiireellisyysluokkaan (välittömästi, mutta ei kiireellisesti hoidettava). Keskenänne huokailette: ”Jaahas... tietysti just nyt tähän väliin, eikö täällä nyt olis ollut muita vapaana” ja radioon toteatte ”Matkalla”.

Hälytysosoitteen tienvarressa oppaana olevan muorin kädet pyörivät kuin tuulimyllyn siivet ja silmät kiiluvat kiukusta. Pian seuraatte itsekseen jupisevaa mummua sisälle, jossa nojatuolissa istuva isäntä toivottaa teidät tervetulleeksi kovaan ääneen: ”KÄVELLENKÖ TE TULITTE VAI MITEN VOI MATKA KESTÄÄ NÄIN KAUAN? JA EIKÖ TEILLÄ OLE PAAREJAKAAN MUKANA, MINÄ EN KUULKAA PYSTY TÄSTÄ ITSE KÄVELEMÄÄN!”

Miten vastaat ja miltä näytät?

Mieti tarkkaan, sillä seuraavista sanoistasi ja eleistäsi riippuu saadaanko tilanne hoidettua kunnialla, vai meneekö homma väittelyksi. Sinä sait jo potilaasta ensivaikutelman, mutta nyt on tilaisuus antaa omasi… Ja sen voi antaa vain yhden kerran.

Suomen kielen sana vuorovaikutus tarkoittaa kahden tai useamman objektin tai tapahtuman vaikutussuhdetta, jossa kumpikin osapuoli vaikuttaa toiseen. Sana kuvastaa hyvin myös vastavuoroista kommunikaatiota (Wikipedian viisaus) – tiedon välittämistä, sosiaalisen yhteenkuulumisen ilmauksia sekä tunteiden ja tunnetilojen jakamista (www.tiedonpuu.fi). Hyvässä vuorovaikutussuhteessa vaikutamme toisiimme myönteisesti ja huonossa vaikutus on päinvastainen. Sinulla on varmasti kokemuksia tästä. Ehkä pilalle menossa ollut päivä on joskus pelastunut ystäväsi ymmärtäväisten sanojen ansiosta? Tai toisinpäin - Sanat ja eleet ovatkin myrkyttäneet mielesi ja päivä, ehkä toinenkin, ovat menneet mönkään.

Mielensäpahoittamiseen ei paljoa vaadita. Saavutamme tunnelman usein ihan yksikseenkin, mutta (huono) vuorovaikutus edesauttaa asiaa. Pelastuslaitoksen jokaisessa työtehtävässä, aina huoltomiehestä toimistovirkailijaan, tarvitaan vuorovaikutustaitoja, mutta niiden tarve kuitenkin korostuu ensihoitotehtävissä, joissa jo lähtöasetelma on usein melko virittynyt.

• Autettava on kokenut jotain kurjaa; talo on palanut, jalka vääntynyt, pukamat vuotavat…
• Avun pyytäminen hätänumerosta on suurimmalle osalle ainutkertainen kokemus.
•  Lisäksi useat asiakkaistamme ovat sekaisin päihteistä tai jostain muusta syystä johtuen, jolloin:
• Käsitys oman tilanteen vakavuudesta voi olla heikentynyt samalla kun itsetunto on kuitenkin huippulukemissa.

Asetelman toisella puolella olemme me auttajat:

• Voimme olla hyväntuulisia, mutta myös me olemme voineet kokea jotain kurjaa; edellisen tehtävän potilas on menehtynyt, ruokailu on jäänyt väliin tai olemme saaneet kuunnella valitusta potilailta, vanhainkodeista, päivystyksistä ja ties mistä...
• Meille keikat ovat päivittäisrutiinia. Kun edelliseltä tehtävältä on ilmoittauduttu vapaaksi, aloittaa Virve-radio usein välittömästi hälytyslaulunsa ja taas kerran on edessä uusi vuorovaikutustilanne – toiselle osapuolelle maailman tavanomaisin, toiselle ehkä se ainutkertainen.
• Me olemme selvin päin.
• Meidän toimintaamme ohjaa ammattitaito ja sairaanhoitopiirin hoito-ohjeet, joihin perustuen osaamme selvittää, kenet on syytä kuljettaa hoitoon ambulanssilla, kuka kykenee hakeutumaan sinne itse ja kenet voi jättää kotiin potemaan vaivaansa.

Näistä hieman ristiriitaisista lähtökohdista huolimatta suurin osa tehtävistä saadaan hoidettua hienosti – Niin lääketieteellisestä kuin vuorovaikutuksellisestakin näkökulmasta. Aina ei kaikilla kuitenkaan kärsivällisyys riitä ja suusta voi lipsahtaa se ensimmäinen kielenpäälle noussut ajatus. Ihailen suuresti niitä työtovereitani, joilla on kyky kovasta provosoinnista huolimatta joustavasti, mutta määrätietoisesti lepytellä kiihtyneitä asiakkaita ja kärsivällisesti selittää, miten tilanteessa edetään. Tämä taito ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Fyysisten vammojen ja sairauksien hoitoa treenaamme jatkuvasti, joten meillä on syystäkin musta vyö tällä saralla, mutta pitäisikö vuorovaikutustaidotkin ottaa mukaan työpaikkakoulutuksen ohjelmaan?

Väitän, että vaikka potilasta hoidettaisiin kuinka taitavasti tahansa, niin se fiilis mikä tilanteesta hänelle jää, riippuu pitkälti vuorovaikutuksen onnistumisesta. Ammattitaitoinen ensihoito on tietysti tärkeintä, mutta lähes yhtä tärkeää on, että potilas kokee tulleensa kuulluksi ja että hänelle ystävällisesti kerrotaan ja perustellaan, miten ja miksi tilanteessa edetään. Miettikääpä näitä valelääkäreitä. Vaikka he ovat ammattitaidollisesti olleet valovuoden päässä ”kollegoistaan”, heidän potilaansa ovat kuvailevat kyseisten ”lääkäreiden” olleen mukavia, fiksuja ja ammattitaitoisia. Olisiko onnistuneella vuorovaikutuksella osuutta asiaan?

Henry Sippola julkaisi Satakunnan pelastuslaitoksen blogissa hyvän kirjoituksen risuista ja ruusuista. Kirjoituksessaan hän totesi, että hyvästä työstä harvoin palkitaan, mutta risuja riittää aina. Tämä on hyvin yleinen ja tutkittu ilmiö. Asiakaspalvelun merkityksestä puhuttaessa viitataan usein ns. 1-3-11 –sääntöön, jonka mukaan yksi tyytyväinen henkilö kertoo hyvästä palvelusta noin kolmelle ihmiselle ja tyytymätön huonosta palvelusta keskimäärin 11 ihmiselle. Osa tästä palautteesta kantautuu pelastuslaitokselle ja osa pahasta mielestä puretaan internetiin sekä lehtien palstoille. Tällaisen risukimpun saadakseen ei kuitenkaan tarvitse edes epäonnistua potilaan hoitamisessa. Riittää että potilaalle jää huono kokemus vuorovaikutuksesta. Eräässä tutkimuksessa (Eriksson 1996) tutkittiin syöpäpotilaiden omaisten kokemusta siitä, miten hyvin he ovat saaneet tietoa sairaudesta. Hoitajien arvion mukaan 70 % heistä olisi saanut hyvin tietoa, mutta vain 30 % koki tilanteen tällaiseksi. Tätä ei tietysti voi suoraan yleistää ensihoitoon, mutta vastaava ilmiö on mahdollinen meilläkin. Itse voimme jopa kuvitella keikan menneen hyvin, mutta potilaalle on saattanut jäädä tunne, ettei häntä ole informoitu, kuunneltu tai huomioitu… Ja juuri näistä syistä risukimppuja jaetaan. Ruusuja puolestaan saadaan yleensä hyvästä huomioimisesta ja ystävällisestä käytöksestä. Vai oletko joskus saanut ruusukimpun palkinnoksi esimerkiksi täydellisestä EKG:n tulkinnasta?

Olen tässä kirjoituksessa käsitellyt erityisesti hoitajien ja potilaiden välistä vuorovaikutusta, mutta samat lainalaisuudet pätevät muihinkin elämäntilanteisiin. Tarkoitukseni ei ole ollut heristää sormea ensihoitajille tai potilaille, vaan yleisesti perustella vuorovaikutuksen merkitystä ja rohkaista kollegoita, hoitolaitosten hoitajia, lääkäreitä, putkimiehiä, eläkeläisiä – kaikkia tämän tekstin lukijoita – pohtimaan, miten voisimme osaltamme parantaa viestintäämme. Yksinkertaisista asioista tässä kuitenkin on kyse; kuuntelemisesta, ilmeistä, eleistä ja ehkä myös hieman niistä pienistä sanoista kuten ”ymmärrän ja pahoitteluni”.

Esitin alussa kysymyksen millainen olisi vastauksesi kiukkuiselle potilaalle. Jos haluat, voit kirjoittaa vastauksen tämän blogin kommenttikenttään. Ehkä kannattaa kuitenkin aloittaa eleistä: hengitä rauhallisesti ja ota kasvoillesi ymmärtäväinen ilme jossa on ripaus pahoittelua 🙂

Peace, love and understanding!

Mikko @Puolipolvi

Lisää aiheesta mm. seuraavista lähteistä:

• Kauppila, R. (2006) Vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot. Jyväskylä: PS-kustannus
• Vuorovaikutustaitojen oppimista ja opettamista käsittelevä kirja

• Koponen, J. (2012) Kokemukselliset oppimismenetelmät lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutuksessa. Väitöskirja: Tampereen yliopisto
• Puheviestinnän väitöskirja jossa tutkitaan erilaisten kokemuksellisten oppimismenetelmien vaikutuksista tulevien lääkäreiden vuorovaikutusosaamisen oppimiseen

• Mikkola, L. (2006) Tuen merkitykset potilaan ja hoitajan vuorovaikutuksessa. Väitöskirja: Jyväskylän yliopisto.
• Väitöskirja jossa tutkitaan potilaan ja hoitajan välistä vuorovaikutusta ja tuen merkitystä

• Sallinen, S. (2019) Kehokoodi. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy
• Sanattoman viestinnän opas

• Työelämän sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot. ENO – ennakoiva ohjaus työelämässä. (2011) Tampereen aikuiskoulutuskeskus, Uudenmaan ELY-keskus
• Käytännöllinen opas sosiaalisten taitojen vuorovaikutuksen kehittämiseen

Non scholae sed vitae

Valtion Pukutehtaalla ommellun uudenkarhean virkapuvun kaulus hiosti niskaa, kun loppukesästä vuonna 2004 istuimme Pelastusopiston jumppasalissa lukuvuoden avajaistilaisuudessa. Viikkoa aikaisemmin olin lopettanut hommat rähjäisellä rakennustyömaalla ja kontrasti tähän tilaisuuteen oli valtava. Virallinen ohjelma torvisoittokuntineen tuntui juhlalliselta ja ehkä juuri siksi tilaisuudesta jäi niin vahva muistijälki.

Avajaispuheessa Pelastusopiston silloinen rehtori Reijo Tolppi visioi koulutuspolusta, joka voisi pian johtaa pelastajantutkinnosta aina tohtorintutkintoon saakka. Puhe kuulosti mielenkiintoiselta, sillä olin kesällä joutunut tekemään tiukan valinnan yliopiston ja pelastusopiston välillä. Järki sanoi että kannattaisi lähteä yliopistoon mutta se osa järjestä, jota sanotaan sydämeksi, päätti valita pelastusopiston. Nyt rehtori kuitenkin puhui, että ehkä sittenkin voin valita molemmat.

Pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia

Tolpin puhe nousi mieleen tänä keväänä, kun pelastusalan koulutuksen kehittämislinjauksia pohtinut työryhmä esitti, että pelastusalan koulutustasoa lähdettäisiin nostamaan ja polku rakennettaisiin aina tiedekorkeakoulujen lisensiaatin- ja tohtorintutkintoihin saakka. Niistä propellipääosaston tutkinnoista pari sanaa lopuksi, mutta katsotaan ensin millaista tutkintorakennelmaa polun alkupäähän ollaan leipomassa.

Vaihtoehtoja on esitetty kaksi. Ensimmäinen säilyttäisi miehistön koulutustason ammatillisena perustutkintona, mutta tutkinnon kesto kasvaisi kolmeen vuoteen sisältäen myös terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyyden. Alipäällystötutkinto olisi tässä AMK-tasoinen ja päällystö puolestaan ylempää ammattikorkeaa. Toisessa skenaariossa sen sijaan jo miehistötason koulutus olisi ammattikorkeakoulutasoista. Tässäkin vaihtoehdossa tutkintoon sisältyisi terveydenhuollon ammattihenkilön pätevyys, mutta muuten vaihtoehtoja tutkinnon sisällön rakentamiseen tarjottaisiin enemmän. Alipäällystötehtäviin saisi pätevyyden erikoistumisopintojen myötä ja päällystön pätevyys haettaisiin ylemmästä ammattikorkeasta.

Fyysistä, psyykkistä, kognitiivista ja sosiaalista toimintakykyä

Työtehtävissä vaadittava osaaminen, lainsäädäntö ja koko maailma muuttuu, joten tutkintojen on myös syytä kehittyä. Vaikka nyt käsillä oleva uudistus ei ensihoitoa lukuun ottamatta opintojen sisältöön puutu, vaikuttaa tietysti tutkinnon venyminen kolmivuotiseksi myös siihen. Työ tulee varmasti jatkossa muuttumaan, eikä tulevaisuuden taidot välttämättä ole niitä, mitä tänään opistolla harjoitellaan. Tähän muutosvalmiuteen toivonkin laajemman tutkinnon oppilaita valmentavan. On kuitenkin tärkeä pitää kiinni myös perusteista. Palomiehen työ on suorittavaa työtä, jossa pärjääminen edellyttää niin fyysistä, psyykkistä, kognitiivista kuin sosiaalistakin toimintakykyä. 1,5 vuoden opintojen aikana saadaan mielestäni koulutettua oppilaille hyvät perustaidot palomiehen ammattiin. Jatkossa, oli tutkinto sitten ammattikorkeatasoista tai ei, on tärkeä pitää perustaidot keskeisenä osana koulutusta, mutta samalla tulisi mielestäni huomioida nykyistä laajemmin fyysisyyden lisäksi nuo muutkin toimintakyvyn ulottuvuudet.

Tarvitaanko todella terveydenhuollon ammattipätevyyttä? 

Terveydenhuoltoalan ammattipätevyyden istuttaminen kiinteäksi osaksi tutkintoa hämmästyttää hieman. Eikö tätä voisi hoitaa täydentävänä moduulina tai pelastuslaitosten ja terveydenhuolto-oppilaitosten yhteistyönä valmistumisen jälkeen ja ennen kaikkea tarpeen mukaan? Aikanaan alipäällystökurssilla kurssikavereiden kanssa tarinoidessani omat silmät aukesivat Suomen pelastustoimen monimuotoisuudelle. Monessa paikassa palomies selviää kyllä evy-keikoistaan nykymallin opinnoilla, ilman julkiterhikkimerkintöjä. Kaikki eivät tarvitse terveydenhuollon ammattipätevyyttä – miksi sellainen siis pitäisi nitoa osaksi tutkintoa? Viittaan tässä otsikon vanhaan viisauteen; emme opiskele koulua vaan elämää varten. Tutkinnosta vapautuvan ajan voisi käyttää vaikka nykyistä huomattavasti laajempaan työssäoppimiseen.

Täydennys- ja jatkokoulutuksesta

Työryhmä esitti myös lakisääteistä lisä- ja täydennyskoulutusvelvoitetta. Tätä uudistusta tervehdin ilolla! Täydennyskoulutus yhdistettynä perusopetuksen moduuleihin toisi mahdollisuuden päivittää osaamista ja myös suunnata sitä uudelleen. Tämä toisi myös vaihtoehtoja urapolkuihin, jossa nykyisellään vaihtoehtona on jämähtää tapa-mieheksi, erikoistua ensihoitoon tai suunnata esimiestehtäviin. Koulutusuudistuksen lisäksi tarvittaisiin myös erilaisia tehtävänkuvia ja palkkiojärjestelmiä, jotta osaamista päästäisiin hyödyntämään. Itse tekisin ehkä mieluiten jotain vuorotyön ja päivätyön yhdistelmää. Näitä nähdään kyllä päällystöllä, mutta eikö samalla tavalla voisi vaikka viestintä- tai koulutusosaamista omaava palomies tai ensihoitaja jakaa työaikansa eri tehtävien välillä?

Kun pelastajakurssin avajaisissa lupailtu akateeminen koulutuspolku ei aikoinaan heti auennut, päätin itse raivata oman polkuni. Vuorotyöaika tarjosikin loistavan mahdollisuuden opintojen sovittamiseen työn yhteyteen ja tätä mahdollisuutta olen markkinoinut monelle lukion päättäneelle nuorelle sekä kollegoille. Tällaista työn ohella tai työuran varrella kouluttautumista soisi pelastuslaitosten tukevan säännönmukaisemmin ja siihen mielestäni työryhmänkin esitys tähtää. Valmiit polut turvallisuusalan korkeakoulututkintoihin lisäisivät varmasti jatko-opiskelijoiden määrää ja pelastusalan tutkimus- ja kehittämistyö hyötyy takuulla jokaisesta suoritetusta korkeakoulututkinnosta. Toisaalta yhteistyötä kannattaisi tehdä myös toisinpäin. Voisimmeko tarjota enemmän harjoittelupaikkoja tai opinnäytetyön aiheita alan ulkopuolisille yliopisto-opiskelijoille?

Kaikkien ei tietysti tarvitse tähdätä akateemiselle polulle. Etulinjassa tarvitaan ennen kaikkea tekijämiehiä ja –naisia, mutta heidänkin ammattitaitoa on pidettävä yllä kehitettävä läpi koko työuran. Työnantajan ei kannata olla huolissaan siitä, että koulutettu työntekijä saattaa valmistumisen jälkeen vaihtaa työpaikkaa. Huolestuttavampaa sen sijaan on, jos työntekijöitä ei kouluteta ja ne jäävät taloon!

Mikko Puolitaival

(kolumni on julkaistu Tulitaistelijassa toukokuussa 2018)

Opiskelu se sitten on komiaa hommaa!

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa

Napille oma nettiliittymä

Aamulla lumitöitä tehdessäni kuuntelin podcastia, jossa yliopiston tutkija ennusti, että pian lenkkitossulla tai paidan napilla voi olla oma nettiyhteys. Tästä asioiden internetistä (Internet of things) olin kyllä kuullut jo aiemmin, mutta yleensä esimerkkeinä on käytetty jääkaappeja, pesukoneita tai leivänpaahtimia. Pyykinpesukoneelle voisin nettiliittymän jo ostaakin, jos sen avulla saisin raportin siitä mihin sukat aina häviävät. No jääkaapille myös, jos se hoitaisi ruokaostokset ja ilmoittaisi kaappiin vanhenevista ruoista. Napin sanottiin voivan lähettää nettiin mm. kehon lämpötilaan liittyviä tietoja. Tuo on varmasti hyvä ominaisuus, mutta ainakaan lunta kolatessa en kokenut tarvetta tarkistaa kännykästä onko minulla hiki.

Vielä hetki sitten velipojan kanssa peittelimme tyynyillä yläkerran modeemia, kun yöllä vanhemmilta salaa lämmittelimme verkkoyhteyksiä. Modeemin käynnistysäänet olivat kuin avaruusaluksessa ja taisi olla puhelinlaskukin surffailujen ansiosta tähtitieteellinen. Ei mennyt surffailut silti hukkaan – IRC:ssa [irkissä] tutustuin mukavaan tyttöön, jonka myöhemmin tapasin myös livenä. Tutustuminen jatkuu edelleen.

Kuluttajista toimittajiksi

Tekniikan kehittyessä olemme saaneet vaihtaa vinkuvat modeemit ja pölyiset pöytäkoneet kiiltäviin älypuhelimiin ja läppäreihin. Mullistavinta ei kuitenkaan ole ollut käyttöpäätteiden kehitys, vaan se, että sisällön kuluttamisen lisäksi kaikilla on aito mahdollisuus myös tuottaa omia sisältöjä nettiin. Meille kaikille on auennut mahdollisuus kertoa maailmalle mitä tänään on harrastettu ja syöty tai mitä mieltä ollaan koirankakoista tai opetussuunnitelman perusteiden uudistuksesta.

Uudessa opetussuunnitelmassa muuten yhtenä laaja-alaisen osaamisen tavoitteena on monilukutaito… Onneksi! Nettiviestintää seuratessa on nimittäin välillä ollut havaittavissa pientä lähdekritiikin ja impulssikontrollin puutetta. Eipä silti, ei ne faktat taida nykyään olla muodissa politiikassakaan. Lapset oppivat monilukutaidon koulussa, mutta meille aikuisille vinkiksi: kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa, eikä kaikki ole totta mikä netissä on kirjoitettu.

Onnettomuudet kiinnostavat

Netti on myllertänyt myös uutismaailman. Ennen vanhaan tämän päivän onnettomuuksista saatiin lukea huomisen lehdistä, mutta median sähköistymisen seurauksena uutisetkin liikkuvat sähäkämmin. Onnettomuusuutinen on nykyään netissä usein jo ennen kuin paloautot ovat palanneet takaisin kalustohalliin. Auttajaa kyllä välillä ihmetyttää se, että juttu siimasta irrotetusta lokista voi jyrätä huomioarvollaan uutisen huoneistopalosta pelastetuista ihmisistä. Tykkäyksiä ja klikkauksia keräävät teemat nousevat herkimmin pintaan uutisvirrassa.

Somebuumi on haastanut pelastuslaitoksetkin perustamaan omia profiileja. Netti onkin ollut oivallinen alusta erilaisten turvallisuusvinkkien jakamiseen ja pelastuslaitoksen arjesta kertomiseen. Nyt kun PR- ja tuvipuoli alkavat olla jotenkin hanskassa, niin seuraava iso haaste on laitosten onnettomuusviestinnän kehittäminen. Sen avulla voitaisiin jo onnettomuuden aikana antaa toimintaohjeita onnettomuuden vaikutuspiirissä oleville ja leikata huhuilta siipiä. Olemalla itse aktiivisia viestijöinä, voitaisiin paremmin myös vaikuttaa näkökulmaan… Tuhoutuiko puolet vai saatiinko puolet pelastettua?

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Vaikuttamisella on vaikutusta. Ei vain edellä mainitussa onnettomuusviestinnän näkökulmassa, vaan ennen kaikkea siinä että meidän toimialamme on mukana sisäisestä turvallisuudesta käytävissä keskusteluissa. Tässä katson hieman odottavasti pelastuslaitostemme johtajien suuntaan… Poliisin, rajavartiolaitoksen, häken, puolustusvoimien ja muiden turvallisuustoimistojen johtajat ovat jo pitkään edustaneet aktiivisesti omaa alaansa sosiaalisen median keskusteluissa. Pelastustoimen puolella on valitettavasti ollut hiljaisempaa. Johtaminen on viestintää. Sellainen johtaja joka ei osallistu keskusteluun, on ulkona keskustelusta ja herää jonakin päivänä entisenä johtajana. Näin totesi Pekka Sauri syksyllä viestintäseminaarissa. Hän sanoi myös että ei keskusteluun osallistuminen ole toki kiellettyä meiltä muiltakaan. Kaikki rohkeasti mukaan vain. Muistakaa kuitenkin se juttu kullasta ja internetistä.

Lääke vai myrkky

Samalla kun tässä julistan internetin ja somen mahdollisuuksista, täytyy todeta että hieman huolestuneena seuraan sen vaikutuksia meidän käyttäytymiseen… etenkin lasten osalta. Älylaitteiden käyttö koukuttaa - Ne ovat kuin sähköistä heroiinia. Kauppareissun tekeminen ei tahdo onnistua ilman notifikaatioiden tarkastamista ja sähkökatkon aikana todellinen kriisi alkaa vasta siitä kun kännykästä loppuu virta. Ei kannata unohtaa tosielämän suhteiden arvoa.
Sauria mukaillen voisin ennustaa, että kaveri jonka huomio on keskustelun sijasta aina kännykässä, herää jonakin päivänä entisenä kaverina. Niin hyvä asia kuin netti onkin, ei sen parissa silti kaikkea aikaa kannata viettää.  Sanonnan mukaan lääkkeen ja myrkyn ero on annostus. Sanonta taitaa päteä tässäkin.


(Kolumni on julkaistu Tulitaistelija-lehdessä kevättalvella 2018)